Haapajärvi ja sota 1939–1945

Talvisota

Sotaan johtaneet tapahtumat ja joukkojen keskittäminen

Neuvostoliiton epäluulot Suomen ulkopolitiikkaa kohtaan kärjistyivät syksyllä 1939. Neuvotteluissa 12.–14.10.1939 Neuvostoliitto esitti Suomelle aluevaatimuksia Leningradin turvallisuuden varmistamisen nimissä. Vaatimukset torjuttiin yksimielisesti. Yleisen käsityksen mukaan alueiden luovutukset olisivat alkua koko Suomen valloitukselle ja kansakunnan itsenäisyyden menettämiselle. Tiedustelutoiminnalla oli saatu selville, että puna-armeija keskitti joukkoja Karjalan kannakselle, ja tämä lisäsi jännitystä Suomessa.

Haapajärvi kuului talvisotaa edeltäneet vuodet Pohjois-Suomen sotilaslääniin, Raahen sotilaspiiriin ja Raahen suojeluskuntapiiriin. Kun Karjalan kannaksen linnoitustyöt aloitettiin vapaaehtoisin voimin kesällä 1939, myös Haapajärven suojeluskuntalaiset olivat asialla. Elokuussa linnoitustyössä käynyt joukko työskenteli Äyräpäässä ja syyskuussa isompi joukko Muolaan maastossa. Työ oli pääasiassa hyökkäysvaunuesteiden rakentamista, jota paikalliset asukkaat eivät lainkaan vastustaneet. Linnoitustyössä oli suojeluskuntalaisten mukana huoltotehtävissä lottia ja suojeluskunnan poikaosastoon kuuluvia sekä järjestöön kuulumattomia henkilöitä.

Lokakuun 11. päivänä 1939 Haapajärven suojeluskuntalaiset saivat tehtäväkseen jakaa kutsut ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Pitkälle yöhön jatkunut kutsujen jako aiheutti pelkoa siviiliväestön keskuudessa. Yleensä miehet kuittasivat kutsun saaduksi tunteitaan näyttämättä. Kutsussa oli määräys: ”Kutsutaan ylimääräisiin kertausharjoituksiin, saavuttava Ouluun. Kokoonnutaan Haapajärven kirkonkylän kansakoululle lokakuun 13. päivä 1939 kello 21:00.” Kutsukortin tuojat määräsivät lähtiessään, että seuraavasta illasta lähtien ikkunat oli peitettävä ilmavaaran vuoksi.

Lokakuun 13. päivän illalla koululle alkoi kokoontua hiljaisia miehiä hyvissä ajoin ennen määräaikaa. Lähes kaikki tulivat polkupyörillä. Kutsukortissa oli ollut kehotus polkupyörän mukaan ottamisesta, koska oli tarkoitus muodostaa polkupyöräosasto. Ruokailun jälkeen miehet järjestyivät koulun pihalle, jossa pastori Vilho Näyhä piti mieliin painuvan puheen ja rukoukset, minkä jälkeen veisattiin virsi ”Jumala ompi linnamme”. Marssi rautatieasemalle alkoi suojeluskunnan aluepäällikön luutnantti Eino Pyhtilän johtamana. Pohjoisella ja itäisellä taivaalla valtavat revontulet loistivat pahaenteisesti. Asemalla ja yhteiskoululla vietettiin hiljaisia odotuksen tunteja, sillä kuljetukseen tarkoitettu juna saapui asemalle vasta aamulla kello 6:30. Matka kokoontumispaikalle Ouluun alkoi.

Haapajärven miehet saapuivat Oulun asemalle 14.10. kello 13:00. Asemalla suoritetun jaon jälkeen muodostettavaan Polkupyöräpataljoona seitsemään (PPP 7) määrätyt sijoitettiin tilapäismajoitukseen Oulu Oy:n massatehtaan tiloihin ja pääasiassa Kevytosasto yhdeksään (Kev.Os. 9) määrätyt luutnantti Pyhtilän johdolla Oulunsuun Pirtille.

Kirkkoherra Vilho Lauriala.

Suurin osa Haapajärven miehistä määrättiin PPP 7:ään. Se koottiin seuraavasti: Esikuntakomppania ja Konekiväärikomppania kokonaan Haapajärven miehistä, 1. ja 2. komppania Pyhäjärven ja 3. komppania Haapaveden miehistä. Pataljoonan komentajaksi tuli majuri Saarva, adjutantiksi luutnantti Salolainen, vääpeliksi vääpeli Takkunen, talousupseereiksi luutnantti Marno ja vänrikki Keränen, kaasu-upseeriksi luutnantti Varis, tiedustelu-upseeriksi luutnantti Garlsson sekä pataljoonan kenttäpapiksi kirkkoherra Vilho Lauriala.

Lokakuun 17. päivän iltana alkoi pataljoonan lastaaminen junaan. Matkaan päästiin 18.10. kello 8:00. Matka kulki Nurmeksen kautta Joensuuhun ja sieltä Matkaselkään sekä edelleen päätepisteeseen Suistamon pitäjän Alatun asemalle, josta matkaa jatkettiin 25 kilometrin pyörämarssilla Soanlahden kirkonkylään. Kevytosasto 9 purettiin junasta Nurmeksessa. Sieltä matkaa jatkettiin edelleen Nurmijärvelle johtavan tien kautta Tolkeen tienhaaraan, johon osasto majoittui.

PPP 7 siirtyi 3.11. Soanlahdelta 40 km itään ja majoittui Sonkerinjärven ja Loimolanjärven väliseen maastoon. Siellä pataljoona suoritti linnoitustöitä kuukauden päivät. Sodan syttymiseen ei uskottu. Yleensä uskottiin Moskovassa käytävien neuvottelujen johtavan tulokseen ja Neuvostoliiton luopuvan aluevaatimuksista.

Toiveet romahtivat 30.11. tasavallan presidentin julistukseen: ”Valtakunnan puolustuksen turvaamiseksi ja oikeusjärjestyksen voimassa pitämiseksi julistetaan Suomen tasavalta sotatilaan. Helsingissä marraskuun 30. päivä 1939 Kyösti Kallio, tasavallan presidentti, Juho Niukkanen, puolustusministeri.” Julistuksen jälkeen radiosta kuultiin virsi: ”Herra Jeesus kun täällä vain kanssamme on…” Päät painuivat alas.

Sodan syttyessä puolustustaistelusta Laatokan ja Ilomantsin välisellä alueella oli vastaamassa IV armeijakunta, johon kuuluivat pohjoisessa 12. divisioona ja lähempänä Laatokkaa 13. divisioona. Armeijakunnan esikunnan alaisuudessa olivat lisäksi taistelevina joukkoina PPP 7, Erillinen pataljoona 112, Erillinen panssarin­torjunta­komppania, Panssarijuna 1 ja Lentolaivue 16. Armeijakunnan komentajana toimi kenraalimajuri Juho Heiskanen. Osasto Räsänen kävi viivytystaisteluja Suojärvi–Tolvajärvi-linjalla.

Polkupyöräpataljoona 7:n tulikaste

Kun Suojärven valloittanut vihollinen, puna-armeijan 139. divisioona, oli hyvää vauhtia etenemässä Tolvajärven suuntaan, siirrettiin PPP 7 auto­kuljetuksena Ägläjärvelle 2.12. aamuun mennessä. Sen tehtävänä oli val­mis­tau­tua miehittämään Pojasjärven viivytysasema tai etenemään Aitto­joelle. Pataljoona oli alistettu viivytystaisteluja johtavalle osasto Räsäselle.

Everstiluutnantti Räsänen päätti toteuttaa armeijakunnan määräyksen hyökkäämällä pataljoonan vahvuisin voimin Aittojoen tien suunnassa itään. Hyökkäysosaston muodostivat PPP 7 ja yksi komppania Er.P. 112. Osaston tehtävänä oli lyödä kohdatut vihollisosastot tavoitteena Suojärven itäosa. Osaston komentajaksi määrättiin majuri Saarva.

Hyökkäys aloitettiin 3.12. kello 10:20 Aittojoelta, mutta heti 600 metrin päässä Aittojoen sillasta osasto sai vastaansa vahvan, hyökkäysvaunujen tukeman vihollisosaston. Hyökkäys pysähtyi, ja komppania jouduttiin vetämään Aittojoen taakse. Joen itäpuolelle pysäytetty vihollinen aloitti rajun hyökkäyksen seuraavana aamuna tykistön ja hyökkäysvaunujen tukemana, mutta kerran toisensa jälkeen se torjuttiin. Majuri Saarva haavoittui taistelussa.

Edellisen päivän hyökkäykseen osallistunut, komentajansa menettänyt PPP 7 ryhmittyi taistelun jälkeen puolustukseen Aittojoelle ja Lammassärkälle. Aamulla 4.12. taistelualueen oikealta sivulta selustaan päässeet vihollisjoukot pääsivät yllättämään pataljoonan, joka pieninä hajalleen lyötyinä ryhminä joutui vetäytymään Ägläjärvelle. Illalla pataljoonan komentajaksi määrättiin kapteeni R. Ericsson. PPP 7 vetäytyi illan ja yön kuluessa Tolvajärvelle Taipaleenvaaran matkailumajalle, jonne pitkin yötä saapui pataljoonasta eksyneitä miehiä.

Kaikki eivät palanneet tästä pataljoonan ensimmäisestä taistelusta. Kaatuneiden haapajärvisten Aug. Heikkilän, Matti Savimäen ja Reino Kallungin ruumiit jäivät vihollisen puolelle. Haavoittuneen komentajan majuri Saarvan saivat miehet pelastettua mukaansa. Aapeli Saastamoinen ja Vilho Välikangas olivat kadonneiden joukossa. Viivytystaistelu Tolvajärvellä jatkui seitsemänteen joulukuuta. Väsyneet ja heikosti aseistetut harvalukuiset miehet joutuivat käymään epätoivoista taistelua päälle painavaa ylivoimaista vihollista vastaan, jolla oli tukenaan hyökkäysvaunujakin.

Ratkaisun päivät

Joulukuun 8. päivä 1939 oli Tolvajärven taistelukentillä ratkaisun päivä. Suunnitelman mukaan eversti­luut­nantti Pajarin johtamat kaksi komp­pa­niaa hyökkäi­sivät yllät­täen Tolva­järven etelä­pään yli neuvosto­joukkojen sivustaan ja selustaan Kivisalmella. Polkupyöräpataljoona 7 hyökkäisi Kotisaareen, valtaisi saaren ja vyöryttäisi pohjoiseen. Pajarin johtama osasto lähti liikkeelle kello 22 ja PPP 7 heti puolen yön jälkeen. Taistelu Kotisaaressa alkoi kello yksi. Kapteeni Ericssonin Tolvajärven yli johtama pataljoona pureutui Kotisaaren rantaan. Kiivaassa lähitaistelussa kapteeni Ericsson kaatui, ja joukot piti vetää takaisin. PPP 7:n kärkijoukot kävivät harjanteella tuhoamassa kaksi konekivääriä, ja vihol­linen oli jo ir­tau­tu­mas­sa saarelta, kun tieto komentajan kaatumisesta tuli ja perääntyminen alkoi. Pajarin johtamien komppanioiden sivustatuella Kotisaaren valtaus oli vähällä onnistua. Vastahyökkäykset oli kuitenkin aloitettu.

Samana päivänä saapui everstiluutnantti Pajarin komentama tamperelainen Jalkaväkirykmentti 16 avuksi. Tolvajärvellä 10. ja 11. joulukuuta käydyt taistelut päättyivät Ryhmä Talvelan joukkojen torjuntavoittoon. PPP 7 hyökkäsi Myllyjärven maastossa. 12.12. se hyökkäsi Pajarin rykmentin mukana järven yli Matkailumajan maastoon. Vastahyökkäyksessä tavoitteeksi pantu Kotisaaren–Tolvajärven linja oli saavutettu ja vihollisen eteneminen pysäytetty. Suomalaisjoukkojen menestys alkoi, kun viholliselta saatiin sotasaaliiksi aseita ja ajoneuvoja. 14.12. Päämaja tiedotti: ”Tolvajärvellä on oma hyökkäys viety onnelliseen päätökseen, ja 13.12. illalla voitiin arvioida, että ankarassa kolmipäiväisessä taistelussa on kaksi venäläistä rykmenttiä melkein tuhottu. Heidän tappionsa ovat suunnattomat. Tolvajärven maasto on nyt hallussamme, ja joukot seuraavat perääntyvää vihollista.”

Menestys oli omiaan kohottamaan Tolvajärven taisteluihin osallistuneiden miesten taistelutahtoa. Taivaljärven kaakkoispuolella pataljoona kohtasi neuvostoliittolaisen osaston, joka vetäytyi taisteluitta. Seuraavana päivänä eli 14.12. kohdattiin Ristisalmella vahvempi vastustaja. Iltaan mennessä oli päästy vain pari kilometriä, Ristisalmen metsänvartijan talolle, jossa vihollisella oli jälleen vahvat asemat. Kovien taistelujen jälkeen asemat saatiin murretuksi ja venäläisten valtaamia alueita saatiin pala palalta takaisin. Ägläjärven valtaamiseen käytettiin 18. ja 23.12. välinen aika.

Kylän valtaaminen onnistui usean yrityksen jälkeen PPP 7:n konekiväärikomppanian tuella Vasikkaniemen suunnasta, ja vihollinen saatiin murtumaan. Joukot etenivät vielä Aittojoelle saakka. Helmikuun 10. päivänä pataljoona kävi valtaamassa Kuukkasjoen kukkulan, jolloin menetettiin kaatuneina kahdeksan haapajärvistä miestä. Ryhmä Talvelan menetykset talvisodan aikana olivat 1 341 kaatunutta, 2 328 haavoittunutta ja 205 kadonnutta. Osasto Pajarin joukoissa viimeksi taistellut PPP 7 menetti 96 miestä kaatuneena, 138 haavoittui, ja 19 katosi taisteluissa.

Haapajärvisiä miehiä osallistui talvisotaan useilla muillakin rintamalohkoilla ja monessa eri joukko-osastossa. Varsinkin asevelvollisuusikäiset joutuivat eri yksiköihin koulutuspaikoistaan. Haapajärvisiä oli PPP 7 :n jälkeen todennäköisesti eniten Kevytosasto yhdeksässä, joka taisteli Kuhmon suunnalla. Pohjois-Suomen Ryhmän alaisuuteen kuulunut osasto suoritti ennen sotatoimien alkamista partiointia raja-alueella Ilomantsin ja Suomussalmen välillä majoitusalueeltaan Tolkeesta. Esikunnan alaisuudessa olleesta osastosta komennettiin myös sodan aikana partioita aina sinne missä tarvittiin.

Kylyvaaran taistelu

Neuvostoliittolainen Jalkaväkirykmentti 529 ylitti maamme rajan Kivivaarassa 30.11.1939 kello seitsemän. Viivytystaisteluun ryhtyi Erillinen pataljoona 13, tarkoituksena estää vihollisen eteneminen Nurmijärvelle johtavan tien suunnassa. Samanaikaisesti everstiluutnantti Ruotsalaisen komentama Erillinen pataljoona 12 siirtyi autokuljetuksena Nurmijärvelle ja edelleen asemiin katkaisemaan vihollisen etenemisen tien suunnassa Lieksaan. Kun hyökkäys ei onnistunut, vihollinen yritti saada joukkojaan viivytystaisteluja käyvien Er.P 12:n ja 13:n selustaan. Kuhmossa Sivakan tienhaaran vallannut neuvostoliittolainen 54. divisioona lähetti pataljoonan vahvuisen osaston etelään Nurmijärvelle johtavan tien suunnassa. Luutnantti T. von Essenin komentama Kevytosasto 9, jota oli vahvennettu Jalkaväkirykmentti 25:n II Pataljoonasta irrotetulla komppanialla, ryhtyi viivyttämään etenevää vihollispataljoonaa. Vihollinen pääsi viivytyksestä huolimatta etenemään puoleenväliin tavoitteestaan, mutta Kylyvaarassa se tapasi kohtalonsa 20.12.1939. Osasto Nisulan avustamana pohjoisesta kolonnan kimppuun hyökännyt Kevytosasto 9 ja samanaikaisesti etelästä Kylyvaaralle hyökänneen Erillinen Pataljoona 13:n joukot tuhosivat vihollisen pataljoonan kokonaan. Näin vihollisen hyökkäysyritys Nurmijärvellä taistelevien suomalaisjoukkojen selustaan epäonnistui. Suomalaiset saivat kipeästi tarvitsemaansa ase- ja ajoneuvotäydennystä sotasaaliina.

Aseet vaikenevat

Polkupyöräpataljoona 7:n puhelinkeskus ”Uljas” sai 13.3.1940 välitettäväkseen seuraavan sanoman:

”Puhelinsanoma n:o 52 kaikille alayksiköille: Rauha solmittu Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Vihollisuudet lopetettava kello 11:00. Partiointi etuvartiolinjojen vihollisen puolelle lopetetaan kello 11:00. Muuten joukot jäävät niihin asemiin millä ovat. Käskystä pataljoonan adjutantti reserviluutnantti E. Salolainen.”

Kolmen kuukauden pituinen raskas taistelu oli ohi. Alkoi katkera perääntyminen uudelle rajalle sadan kilometrin päähän, mistä matkasta 60 kilometriä oli äskettäin taistelemalla takaisin vallattua.

Talvisota oli haapajärvisille raskas. Kovan pakkasen kourissa ja heikolla aseistuksella käydyt taistelut ylivoimaista vihollista vastaan vaativat kaatuneina 55 miestä. Monet palasivat haavoittuneena ja taistelukuntonsa lopullisesti menettäneenä. Vanhempia ikäluokkia alettiin kotiuttaa toukokuussa, mutta nuoremmat jäivät vartioimaan maamme rajoja välirauhan ajaksi.

Välirauha

Tieto välirauhasta otettiin vastaan sekavin tuntein. Suuret alueluovutukset Neuvostoliitolle koettiin kipeänä asiana muidenkin kuin kotinsa menettäneiden siirtolaisten keskuudessa. Rajoilla oli rauhatonta, ja tulevaisuus näytti synkältä. Vertauskuvallisesti sanoen Suomen mies joutui edelleen kyntämään aura toisessa ja miekka toisessa kädessään.

Itärajan rauhattomuuksista kantautui tietoja, eivätkä Neuvostoliiton vaatimukset loppuneet välirauhan rajalle. Jo vuoden 1940 lopulla vaadittiin Petsamon nikkelikaivoksen luovuttamista Neuvostoliitolle vanhan yhtiösopimuksen perusteella. Maailmanvaltaan pyrkivä Saksa esitti myös Suomelle omat vaatimuksena kauttakulusta Lappiin. Suomen hallitus havaitsi 1940–1941 tosiasiallista kansainvälistä tilannetta tutkiessaan Suomen olevan eristetyssä asemassa kahden suurvallan välissä. Eikä näistä kumpikaan, Neuvostoliitto sen paremmin kuin Saksakaan, sallisi sille puolueettomuuden ylellisyyttä.

Suomen kansan lempilajilla urheilulla yritettiin mielialaa nostaa. Järjestettiin Suomi–Ruotsi-maaottelumarssi, johon 4.5.–25.5.1941 otti osaa 1,5 miljoonaa suomalaista. Suomi otti komean voiton Ruotsista, sillä ruotsalaisia marssijoita oli vain 1,1 miljoonaa. Myös Haapajärvellä marssittiin jokaisella kylällä. Suoritusmerkin sai jokainen 1931 ja sitä ennen syntynyt, joka marssi määrätyn matkan seuraavasti: miehet 15 km aikaan 2 tuntia 20 minuuttia sekä alle 15-vuotiaat ja naiset 10 km aikaan 1 tunti 40 minuuttia. Oli kunnia-asia saada rintaansa maaottelumarssimerkki.

Pohjois-Suomessa aloitettiin 8.6.1941 lähtien saksalaisten joukkojen keskittäminen itään. Samanaikaisesti tapahtui lukuisia joukkojen laivakuljetuksia Pohjanlahden satamiin ja Norjasta tuli joukkoja etelään. Kolonnat kohtasivat Rovaniemellä, jonne tuli saksalaisten voimaryhmä. Suomessa annettiin 17.6.1941 käsky kokoontua ylimääräisiin kertausharjoituksiin, mikä merkitsi Suomen kenttäarmeijan liikekannallepanoa.

Suomen armeija jouduttiin välirauhan aikana organisoimaan uudelleen. Haapajärvi ja muut Kalajokilaakson kunnat oli siirretty Raahen sotilaspiiristä Kokkolan sotilaspiiriin. Jokaisesta miehestä tehtiin uusi kantakortti, ja kun sotaan lähtevää Kenttätykistörykmentti 4:n III Patteristoa alettiin koota Haapajärvellä, olivat sekä paperit että varusteet paremmassa järjestyksessä kuin talvisotaan lähdettäessä. Työ oli tehty suojeluskunnan esikunnassa. Entinen aluepäällikkö kapteeni Eino Pyhtilä oli siirretty Kokkolan sotilaspiirin esikuntaan; Haapajärvellä työtä johti paikallispäällikkö Markus Laakkonen.

Kun Haapajärven miehet saivat kutsun kokoontua suojeluskunnan talolle 18.6.1941 kello 18:00, se otettiin tyynesti vastaan. Yleensä käsitettiin lyhyen rauhanajan loppuneen. Saksan pyrkimykset maailmanvaltaan eivät voineet johtaa muuhun kuin sotaan. Lähdettäisiin Saksan avulla valtaamaan takaisin talvisodassa menetetyt alueet. Sodanjohto uskoi vanhoilla rajoilla olevan paremmat puolustuslinjat. Suur-Suomi ja heimoveljien vapauttaminen olivat vain muutamien ihmisten haave; yleisesti sitä ajatusta ei omaksuttu. Silti asiasta puhuttiin halventavassa mielessä sotien jälkeen. Lähtiessä uskottiin lyhyeen sotaan, sillä sotasaaliina talvisodasta saatu sekä ulkomailta ostettu aseistus oli kokonaan toista luokkaa kuin talvisotaan lähdettäessä.