Johannes Partasen henkilökuvaa luonnehtii mielellään sanoilla monitahoinen ja värikäs. Luontaisen lahjakkuutensa avulla hän hankki laajan tietomäärän, ja hänelle tarjoutui yhteiskunnassa tilaisuuksia käyttää tietojansa ja lahjojansa nuoresta alkaen vanhuuteen asti. Hän sai elää henkisesti terveenä ja aisteiltaan pirteänä koko elämänsä, ja aikaansa seuraavana hänen lähellään oli aina toimellisuuden tuntu, mistä ominaisuudesta eräs naapuri käytti osuvaa nimitystä ”partasellinen riskeys”. Se oli samalla karskia ulkokuorta perisuomalaiseen tapaan.
Johannes Partasen muistiinpanoista löytyi hänen elämänsä vaikeimpina kausina kirjoitettuja kuin kivuissa hioutuneita helmiä, joissa lapsuusajat, koti, puoliso ja perhekunta saavat herkän kuvauksen ja joissa kirjoittajan lähimpiään rakastava mieli puhkeaa sanallisen ilmaisun kauneutena. Se jääköön maininnaksi ja pitäydytään vain siihen, mitä hän itse elämänsä viimeisellä vuosikymmenellä on pyynnöstä toimenkuvakseen ja elämäkertatiedoikseen antanut.
Opinnot: kansakoulu, valtion poliisikoulu 1926.
Toimipaikat:
Huomattavimmat luottamustehtävät:
Johannes Partanen oli kaikesta elämään kuuluvasta kiinnostunut, ja jatkuvasti kartuttamiaan tietoja ja taitoja hän joutui käyttämään yllättävän monilla elämän aloilla. Erilaisten lakiasioitten neuvonantajana ja hoitajana hän joutui olemaan vuosikymmenien ajan. Kaupanvahvistajan tehtävää hän hoiti kuolemaansa asti. Mutta hän auttoi myös eläinten sairaus- ja onnettomuustapauksissa. Hevoset varsinkin olivat huolenpidon kohteina, ja hevosten kohtelua hän valvoi tarkasti. Hän oli kehitellyt salvoja vammautumiin, joista muuatta vuohiseen käytettävää sai apteekistakin Partasen hevossalvan nimellä. Hän koetti toteuttaa käytännössä luontoa suojelevaa kohtelua. ”Meidät on pantu viljelemään ja varjelemaan maata, ei riistämään.” Arviointi rahan vallasta oli lyhyt: ”Raha ei ole luotu palveltavaksi vaan palvelemaan!”
Harrasteista olivat vanhuuteen asti rakkaita kotiseututietous, metsästys, toiminta Vapaussoturien Huoltosäätiön puitteissa ja kirjallisuus, jonka parissa aika ei tullut pitkäksi silloinkaan, kun moniin menokutsuihin oli vastattava: ihmiskehon kestokyky asettaa esteet osallistumiselleni.
Vanha kunnallisneuvos totesi huolestuneena, että tulevaisuus ei suinkaan näytä kaikilta osin valoisalta, mutta hän iloitsi kaikesta myönteisestä kehityksestä ja sai siitä uskoa koko isänmaan kasvuun siinä, mikä kestää perusteiltaan aikojen vaihetteluissa. Köyhän hengen luottamusta tulevaisuuteen kuvastavat hänen lausumansa sanat: vaikka väliin on paljosta luovuttava ja monesta jäätävä osattomaksi, kun maa jää, on pohja elämän rakentumiselle.
Johannes Partasen toimintoja rajasi angina pectoris yli 20 vuoden ajan, ja sinä aikana tuli Oulun Diakonissakodista tuttu toinen koti, missä myös täyteen ikään ehtinyt elämä päättyi 9. päivänä helmikuuta 1969. Kotikirkon siunaustilaisuuteen kokoontui satamäärin ystäviä läheltä ja kaukaa. Tervehdysten jättäjistä puhuivat maaherra Kalle Määttä, kansanedustajat Reino Kangas ja Gunnar Laatio, maanviljelijät Sakari Kontio, Eino Tolonen ja Yrjö Lahti; kotikunta jätti tervehdyksensä valtuuston puheenjohtajan Eino Ahon sanomana ja kotiseurakunta kirkkohallintokunnan puheenjohtaja Pentti Junnon sanoin. Muistopuheessaan Pentti Partanen toi isänsä saaman hengenperinnön esiin muutamin sanoin: ”Jo nuoruudessaan uskovilta vanhemmiltaan saamiensa elämäneväiden turvin isä oli varmaankin selvittänyt itselleen ja Jumalan kanssa ihmiselämän perusarvot ja sen kuinka tämä ajallinen elämä on vain rajattu ohikiitävä hetki kuin varjo vain tai lehti häilyvä ja siksi se jokaiselta päivältään on elettävä täydesti ja aidosti.”
Nuori Johannes Partanen on eräässä puheessaan sanonut kehotuksena omalle sukupolvelleen sanat, jotka sopinevat myös hänen jälkeensä tuleville polville: ”Suurimman kunnian annamme aikaisemmille sukupolville, kun emme jätä heidän työtään, heidän kokoamaansa, säilyttämäänsä ja turman töiltä varjelemaansa perintöä häpeään, vaan että uusi polvi aina innolla, yhteisvoimin ja yksimielisenä heidän työtään jatkaa.”