Vaikka koulun ympärillä tapahtuu paljon muutoksia ja uudistuksia, ei oppilaan näkökulmasta varmaan koulunkäynti sinänsä poikkea suurestikaan siitä, mitä se oli 100 vuotta sitten. Siihen kuuluvat nyt niin kuin silloinkin koulumatkat, enimmäkseen opettajajohtoiset oppitunnit, läksyjen kuulustelut ja kotitehtävien tekemiset päivästä toiseen. Parhaiten huomaa eron siinä, mitä kouluelämään liittyy tämän lisäksi, ja sellaisia asioita ovat nimenomaan oppilaalle kulloinkin tarjotut sosiaaliset edut. Eikä muutos tällä alalla olekaan aivan mitätön menneiden vuosikymmenien aikana.
Alussa joutuivat oppilaat ottamaan paljon osaa niihin tehtäviin, joita nykyään hoitavat koulukeittäjät, siivoojat ja talonmiehet. Muun muassa kouluhuoneitten lämmittämisen katsottiin ilman muuta kuluvan oppilasjärjestäjille, mikä tiesi heille hyvin aikaisia aamuherätyksiä.
Aivan ensimmäisten sosiaalisten parannusten joukkoon kuuluu koulukirjaston perustaminen kirkonkylän koululle kuntakokouksessa 27.11.1876. Seuraavina vuosina siitä näyttää muodostuneen nidemäärältään suurin koulukirjasto koko Oulun läänissä.
Kuten jo toisaalla on mainittu, oli yksityinen Rantosen koulu Ainalissa tiennäyttäjänä monien sosiaalisten etujen tarjoamisessa. Siellä oli jo 1880-luvun lopulla toiminnassa sekä koulukeittola että asuntola. Vaikka kouluruokailua pyrittiinkin usein erilaisilla keräyksillä ylläpitämään, se oli hyvin pitkään ilmainen vain vähävaraisille oppilaille. Kunnanvaltuusto käsitteli ensimmäisen kerran keittola-avustusta lokakuussa 1917, mutta vasta seuraavana lukuvuonna 1918—1919 päätettiin kouluille maksaa avustusta keittolan pitämiseen 20 penniä oppilasta kohti. Vielä vuoden 1922 kansakouluohjesäännössä määrättiin, että varakkaat oppilaat maksavat itse ruokansa.
Vaateavustusten jakamiseen olisi varmaankin alussa ollut suurta tarvetta, mutta valitettavasti siihen ei liiennyt varoja. Yllämainitussa ohjesäännössä vielä sanotaan, että vaateavustukset kerätään ompeluseuroissa. Jos verrataan avustusten tarvetta esimerkiksi viime vuosisadan lopulla ja nykyään [1970], ei ilmeisesti tämän hetken kansakoulusta löytyisi yhtään apua tarvitsevaa, jos jakoperusteet olisivat säilyneet samoina.
Koululääkäritoiminta alkoi Suomessa laajeta 1910-luvulla, jolloin ensimmäiset maalaiskunnat seurasivat kaupunkien esimerkkiä ja perustivat koululääkärin virkoja. Vasta kun kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliitto oli julkaissut malliohjesäännön, hyväksyi Haapaveden valtuustokin koululääkärin ohjesäännön vuonna 1926. Seuraava kehitysaskel oppilaiden terveydenhoidossa tuli valtuuston käsittelyyn vasta välirauhan aikana vuonna 1941. Silloin näet hyväksyttiin kouluhoitajattaren ohjesääntö. Jo edellisenä vuonna oli nimittäin perustettu kiertävän koulusairaanhoitajan toimi kuntaan.
Vuonna 1938 eduskunta sääti, että valtio korvaa 2/3 kansakoululaisten hammashoidosta. Haapaveden kunta otti asian käsittelyyn ensi kerran vasta sotien jälkeen vuosina 1945 ja 1946. Vuonna 1949 valtuuston pöytäkirjasta löytyy päätös, jolla kouluhammaslääkärin viikkotuntimäärä pidettiin edelleen yhtenä tuntina, mutta seuraavana vuonna se lisättiin 2 tuntiin. Ohjesääntö kouluhammaslääkärille hyväksyttiin 8.4.1952. Hammaslääkäritoiminta oli kaikesta huolimatta vielä toistakymmentä vuotta satunnaista, vain särkytapausten hoitamista. Vasta muutaman vuoden ajan ovat ilmaisen hammashoidon piiriin kuuluneet kansakoululaitoksen kaikkien koulujen oppilaat. Muu oppilashuoltotoiminta on vuosien varrella yhä helpottanut oppilaiden koulunkäyntimahdollisuuksia.
Muun muassa vuonna 1920 päätti kirkonkylän koulun johtokunta vapauttaa oppilaat koulutalon lämmittämisestä ja siivoamisesta. 1930-luvun alkupuolelta lähtien voitiin vihdoin antaa oppilaille ilmaiset koulutarvikkeet ja -kirjat.
Alkuvuosikymmeninä oli oppilaaksi tulevien maksettava sisäänkirjoitusmaksu, mutta vuonna 1915 valtuusto päätti, ettei näitä maksuja peritä vähävaraisilta. Samassa pykälässä määrättiin, että näin saaduista tuloista saa koulu puolet ja opettaja puolet. Myöhemmin maksu jäi kokonaan pois. Vaikka Haapavedellä eivät koulumatkat muodostuneetkaan niin pitkiksi kuin esimerkiksi Lapissa, ovat koulumatkat aiheuttaneet sen, että Rantosen koulun jälkeen Alasydänmaan koululla oli oppilasasuntola toiminnassa joitakin vuosia 1940-luvun lopulla. Nykyisin koulumatkat hoidetaan mieluummin kyydityksin kuin kunnanasuntoloita perustamalla. Tällaisen suuntauksen voidaan Haapavedellä katsoa alkaneen 1950-luvulla, jolloin valtuusto 20.10.1950 päätti muun muassa kansakoulunoppilaiden saattoavustukseksi 3 mk/km ja majoituskorvaukseksi 75 mk/viikko. Nykyisin koululaiskyyditys muodostaa kunnan kansakoululaitoksen menoarviossa suurimman menoerän palkkamenojen jälkeen.