Kansan kasvatustehtävä oli keskiajalla ja vielä uuden ajan alkupuolella pääasiassa kirkon ja kotien huolena. Varsinainen kansanopetus alkoi kehittyä 1500-luvulla uskonpuhdistukseen liittyvien kasvatuksellisten aatteiden levittyä Suomeen.
Suomesta oli useita henkilöitä opiskelemassa Saksassa, mutta varsinaiseksi uskonpuhdistajaksi ja kasvatusaatteiden levittäjäksi kohosi Mikael Agricola (1510—1557). Päätyönsä Suomen kansan hyväksi hän kuitenkin teki Suomen kirjakielen luojana. Suomenkielisen kirjallisuuden kehittyminen loi hyvän perustan, jolle kansanopetus voitiin tulevaisuudessa rakentaa.
Kansanopetuksen kannalta voidaan 1600-lukua pitää edistyksen vuosisatana. Suuri ansio tästä kuuluu sen ajan Suomen piispoille, jotka voimakkaina persoonallisuuksina vaikuttivat ratkaisevasti kansansivistystyön kehittämiseen. Heistä vuosisadan alkupuolella Iisak Rothovius ja loppupuolella Juhana Gezelius vanhempi tekivät merkittävimmän työn kansanopetuksen hyväksi. Gezelius vaati vuonna 1686 lähetettyyn kuninkaalliseen kiertokirjeeseen vedoten rovasteja hankkimaan seurakuntaan yhden tai useamman henkilön, joka pientä palkkaa vastaan opettaisi kansaa lukemaan kiertämällä eri kyläkunnissa. Tästä toiminnasta sai kiertokoulu alkunsa.
Myös rippikouluopetuksen juurtuminen maahamme alkoi Gezeliuksen suunnitelmasta, jonka mukaan seurakuntalaisten oli ennen ensimmäistä ehtoollista käytävä pappien kuulusteltavana.
Muita tärkeitä kirkollisia kansanopetusmuotoja olivat lukukinkerit ja lukkarinkoulu. 1800-luvulla myös pyhäkoululla oli tärkeä rooli luku- ja kirjoitustaidon juurruttajana varsinkin maaseudulla.
Koko Siikajokilaakso kuului Siikajoen kirkkoherrakuntaan vuoteen 1845 saakka, jolloin vanha emäseurakunta jaettiin alempaan eli Siikajoen ja ylempään eli Piippolan kirkkoherrakuntaan. Jälkimmäiseen kuuluivat Piippolan emäseurakunta sekä Pulkkilan ja Kestilän kappelikunnat.
Ensisijaisen vastuun kirkollisen kansanopetuksen järjestämisestä kantoivat emäseurakunnan kirkkoherra, kappelikuntien kappalaiset ja lukkarit.
Seurakunnan pappi tarkkaili lasten ja nuorten edistymistä vanhempien opetuksessa. ”Kovapäisimmät” kutsuttiin kirkossa tehdyllä julkisella kuulutuksella lukkarinkouluun lisäoppia saamaan.
Lukkarinkoulu oli jossakin muodossa käynnistynyt 1730-luvun lopulla kaikissa Siikajokilaakson seurakunnissa. Vuoden 1738 piispantarkastuspöytäkirjassa mainitaan, että nuorisoa opettivat lukemaan ”osin vanhemmat kotona, osin lukkari ja eräät muut henkilöt tässä pitäjässä”.
Lukkarinkoulua pidettiin kaksi kertaa vuodessa parin viikon jaksoissa. Tavallisin koulun pitopaikka oli lukkarin asunto, mutta joskus kokoonnuttiin myös syrjäkylillä. Aluksi lukkari teki opetustyötään ilmaiseksi, mutta ainakin jo 1700-luvun lopulla hänelle maksettiin palkkaa jokaisesta lukemaan opettamastaan lapsesta. Myöhemmin vanhemmat velvoitettiin maksamaan lastensa opetuksesta varallisuutensa mukaan.
Vuoden 1804 rovastintarkastuksessa sanottiin Siikajoen pitäjässä lukkarinkoulua laiminlyötävän monista kehotuksista huolimatta. Syynä tähän oli usein oppilaiden varattomuus ja kykenemättömyys hankkia ruokaa ja tarvittavaa ylläpitoa koulunkäynnin ajaksi. Lukkarinkoulua vaivasi myös jatkuva kirjojen puute.
Aikuisille, jotka eivät menneet lukkarinkouluun tai eivät oppineet siellä lukemaan, pidettiin laiskainkoulua. Tällaista huonolukuisten koulua pidettiin myös Kestilässä 1870-luvulla.
Lukkarinkoulun merkitys kansanopetuksessa väheni vuosien kuluessa, ja 1850-luvun jälkeen se toimi vain satunnaisesti, sillä tilalle oli tullut useita muita kirkollisia koulumuotoja.
Kansanopetuksen kannalta oli ensiarvoisen tärkeää lukukinkereiden vakiintuminen 1700-luvun loppupuolella. Seurakunnat jaettiin kinkeripiireihin. Kussakin piirissä talot järjestivät vuorollaan kinkerit. Sisäluvun ja kristinopin taitojen ohella kinkereillä tarkkailtiin seurakuntalaisten siveellisyyttä.
Kinkereiden pelottavin tilaisuus oli lukutoimitus, josta pidettiin pöytäkirjaa. Siihen ja jokaisen lukijan henkilökohtaiseen lukuseteliin kirjattiin kunkin henkilön lukutaito erikoisella viivamerkinnällä. Kinkereiden yhteydessä keskusteltiin myös monista seurakunnallisista kysymyksistä, kuten sairaan- ja köyhäinhoidon järjestämisestä, pyhäkoulutyöstä ja hartauselämästä.
Kinkereiden luonne muuttui 1900-luvun alussa kuulustelutilaisuuksista hartaustilaisuuksiksi, koska kansakoulut jo tuolloin huolehtivat alkeisopetuksesta. Kestilän lukukinkereiden päiväkirjoista käy kuitenkin selville, että 1920—1938 oli edelleen ohjelmassa niin sanottu ”lukuset”. 1920-luvun jälkeen Kestilässä alettiin pitää niin kutsuttuja kesäkinkereitä, jotka vastasivat osaksi pyhäkoulutarkastusta, osaksi lasten kuulustelua.
Pyhäkouluilla oli tärkeä merkitys luku- ja kirjoitustaidon juurruttajina vielä 1900-luvun alkupuolelle saakka. Siikajokilaakson pyhäkoulutoiminta käynnistyi ensimmäisenä Kestilässä 1860-luvun alussa. Toiminnan aloitti Kestilän ensimmäinen kappalainen Karl Otto Tenlen. Koulua kuitenkin vastustettiin ja asiaa puitiin muun muassa Oulun Wiikko-Sanomissa 1865.
Kappalainen Nordlundin aikaan 1870-luvun lopulla pyhäkoulutoimintaa koetettiin elvyttää, mutta osanotto oli kuitenkin vielä vaatimatonta. Nordlund kirjoitti tuomiokapitulille, että vanhemmat eivät pane lapsiaan näihin syystä, etteivät luule lasten oppia tarvitsevan eli niissä viisastuvan. Kestiläläisiä ei ollut helppo innostaa lukutaidon hankintaan. Lukutaitoa ei todennäköisesti pidetty tärkeänä, koska sanomalehdistö ja kirjastotoiminta tekivät vasta tuloaan.
Vuonna 1740 Turun tuomiokapituli antoi kehotuksen rippikoulun pitämisestä. Tämä loi perustan rippikoululle, mutta vasta vuonna 1763 se määrättiin pakolliseksi.
Rippikoulua koskevien ankarien määräysten johdosta se juurtui nopeasti ja oli toiminnassa kaikissa Siikajokilaakson seurakunnissa 1760-luvun lopulla. Esimerkiksi lapsi, joka kieltäytyi opetuksesta, joutui jalkapuuhun ja jatkuvasta laiminlyönnistä hänet saatettiin maalliseen oikeuteen. Nämä toimenpiteet merkitsivät käytännössä koulupakkoa.
Rippikoulua piti seurakunnan pappi lukkarin avustamana. Se kesti 1870-luvulla kaksi viikkoa, ja se pidettiin erikseen tytöille ja pojille. Tämän vuosisadan alussa rippikoulu kesti 5—6 viikkoa, ja sitä kävivät yhtä aikaa molemmat sukupuolet. Rippikoulun tehtävänä oli pääasiassa kristinopin tietojen syventäminen. Piispa Forsman huomautti Kestilän rippikoulua sen liiallisesta luku- ja kirjoitustaidon opetuksesta. Rippikoulusta oli tullut eräänlainen alkeiskoulu, jota se ei hänen mielestään missään nimessä olisi saanut olla.
Rippikouluun tulijoille pidettiin syksyisin kinkereillä pääsykokeet, joissa tutkittiin sisälukutaito ja Vähän katekismuksen ulkoa muistaminen. Kestiläläisille piispa Forsman esitti rippikouluiän korottamista 16 ikävuoteen.
Rippikoulu oli tärkeä instituutio, joka merkitsi tavallaan täysi-ikäisyyden saavuttamista. Kansakoulun käyneet selvisivät rippikoulusta helpommalla kuin muut. Kestilässä kaverit nimittelivät heitä kateellisina ”pitkänpätkyläisiksi”, koska nämä olivat omasta mielestään rippikoulun ”kermaa”. Kun kansakoulutoiminta laajeni 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, saattoi rippikoulu keskittyä perimmäiseen tehtäväänsä eli kristinopin syventämiseen.
Kiertokoulun kehittyminen alkoi 1600-luvun lopulla Juhana Gezeliuksen suunnitelmasta. Gezeliuksen toiminta perustui vuoden 1686 kuninkaalliseen kiertokirjeeseen, jossa rovasteja kehotettiin hankkimaan jokaiseen seurakuntaan henkilö, joka pienestä maksusta opettaisi kansaa lukemaan.
Kestilän kirkonkokous päätti marraskuussa 1873, että kiertokoulu aloitetaan helmikuussa 1874. Kouluajaksi määrättiin kuusi kuukautta vuodessa. Kirkkoraadin tehtävänä oli valita oman seurakunnan miehistä soveliain opettaja. Hänen tuli kunkin opetusajan jälkeen tehdä tiliä opetuksestaan raadille. Oppilaiden ohjelmassa oli tavausta, sisälukua, ulkolukua, luetun ymmärtämistä, raamatunhistorian tuntemusta ja veisuun harjoittelua. Oppilaiden tuli olla iältään alle 15-vuotiaita.
Ensimmäiseksi opettajaksi valittiin huonemies Jakob Kajander, joka toimi virassaan vuoteen 1879. Kestilän pappi (kappalainen 1876—1879) N. V. Nordlundin lähettämästä kirjeestä kouluhallitukselle 1879 käy ilmi tilastojen perusteella, että kiertokoulu lakkasi toimimasta joksikin aikaa kyseisenä vuonna.
Vuoden 1879 lopulla opettajaksi valittiin E. V. Niskanen Kuopion pitäjästä. Hän oli toimessa vain yhden vuoden. Syyskuussa pastori Nordlund esitti kirkonkokoukselle opettajan palkan kohottamista, jotta opetuksen tasoa pystyttäisiin nostamaan. Seurakuntalaiset perustelivat kielteistä vastaustaan sillä, ettei siellä (kiertokoulussa) lukutaito parane. Seuraavana vuonna palkkaa kuitenkin kohotettiin. Korotus oli varsin tuntuva ja sen aikaiseen rahan arvoon nähden palkka oli varsin hyvä.
Kestilän kiertokoulun vaiheissa alkoi uusi vireä kausi, kun opettajaksi valittiin kahdentoista hakijan joukosta Pekka Vesterinen Oulaisista. Uutteralla toiminnallaan hän sai koulun kiitettävään kuntoon. Seurakunta jaettiin kolmeen koulupiiriin: Mulkua-Hyvölänrantaan, Alikylä-kirkonkylään ja Leiviskänranta-Mäläskänkylään. Toimestaan innostuneena miehenä Vesterinen lupasi pitää koulua kaksi viikkoa Rantsilan seurakuntaan kuuluvassa Haaraojan salokylässä ilman korvausta.
Sanomalehti Kaiku arvosteli vuonna 1882 Vesterisen koulua muun muassa seuraavasti:
”Kiertokoulu on hyvässä kannalla. Koulussa on kolmatta sataa lasta (kevätlukukaudella 1883) Koululla on urkuharmoonio, kirjoja, taulut pöydät ja penkit. Opettaja P. Vesterinen on sangen taitava ja uuttera opettaja. Ei vertaa ole vielä täällä ollut. Kaikesta tunnustuksesta ja arvonannosta huolimatta Kestilän kirkkoraati joutui 5.8.1883 erottamaan opettaja Vesterisen toimestaan, koska hän on osoittanut häpiällisellä elämällään (juoppous) olevansa kelvoton harjoittamaan opetusvirkaansa.”
Vesterisen jälkeen opettajaksi valittiin Karl Gideon Seppelin Toholammilta, ja kun hän lähti jatkamaan opintojaan, hänen sijaisekseen valittiin hänen veljensä Eemil August Seppelin (sittemmin Salojärvi). Hän teki 26 vuoden aikana (1886—1912) merkittävän työn Kestilän kansanopetuksen hyväksi. Koulunkäynnistä annettiin todistus, joka oli esitettävä papille rippikouluun tultaessa.
Vuonna 1898 koulua jatkettiin taas viikolla, joten koulu kesti jo 36 viikkoa vuodessa. Opetus oli vahvasti uskontopainotteista. Oppikirjoina samana vuonna olivat Aapinen, Raamatunhistoria, Lutherin Vähä-Katekismus sekä Kristinoppi-, virsi- ja evankeliumikirja. Kiertokoulu säilytti merkityksensä aina 1920-luvulle saakka. Kansakoulujen yleistyessä kiertokouluista tuli vähitellen tarpeettomia.
Opettaja Salojärven jälkeen kiertokoulunopettajina ovat — lukuun ottamatta väliaikaisia opettajia — toimineet Fanni Pudas, Maria Kivipää, Saima Virpi, Maria Koukkari ja Anna Ollila.