Keski-Euroopan valtioissa oli kansakoululaitos perustettu jo 1800-luvun alussa. Myös Suomen sivistyneistö oli useita vuosikymmeniä pohtinut kansakouluasiaa. Varsinkin 1840-lukua ja seuraavan vuosikymmenen alkupuolta on pidettävä kansakouluaatteen leviämisen kautena maassamme.
Vuoden 1866 kansakouluasetuksen syntyvaihe kesti noin kymmenen vuotta. Kehitys alkoi keisari Aleksanteri II:n aloitteesta senaatissa maaliskuun 24. päivänä 1856. Tämän kymmenen vuotta kestäneen kehityskauden keskeisimpiä vaikuttajia olivat Uno Cygnaeus ja Johan W. Snellman.
Kansakouluasetuksen julistamispäivästä 1866 voidaan katsoa Suomen kansakoululaitoksen järjestelmällisen toiminnan alkaneen. Asetus sisälsi kuusi lukua, joissa käsiteltiin koulun hallintoa, seminaareja, seminaarien mallikouluja, kaupunkien kansakouluja, maaseudun kansakouluja ja yksityisiä kansakouluja. Merkille pantavaa oli, että kaupunki ja maaseutu käsitettiin koulutuspoliittisesti erilaisiksi alueiksi.
Kansakouluasetus määräsi maalaiskansakoulujen oppiaineiksi uskonnon, äidinkielen, kirjoituksen, maantiedon, historian, laskennon ja muoto-opin, luonnontiedon ja sen käytännön, kuvaannon, laulun, voimistelun ja käsityön. Sortovuosina tulivat pakollisiksi myös Venäjän historia ja maantieto.
Kansakoululaitos oli tarkoitus juurruttaa maahamme vapaaehtoisesti. Tästä johtuikin, ettei ensimmäinen kansakouluasetus velvoittanut kuntia perustamaan kouluja eikä kansalaisille säädetty koulupakkoa. Koulujen oppilasmäärien kasvu ei ollut kuitenkaan odotusten mukaista, joten tästä ihanteellisesta uskosta luonnollisen kehityksen tiehen oli luovuttava. Valtiopäivillä tehtiin 1870-luvulla useita aloitteita koulupakosta ja koulupiirijaosta. Myöhemmin vuonna 1882 pulkkilalainen säätyvaltiopäivämies Juho Haanpää teki valtiopäivillä aloitteen kansakoulupakosta.
Oulun läänin aloitteikas kuvernööri Georg von Alftan toimi erityisen tarmokkaasti kansakouluaatteen edistämiseksi läänissään neuvottelemalla kuntien vaikutusvaltaisten henkilöiden kanssa. Kestilässä ja koko Siikajokilaaksossa oli 1860-luvulla useita perättäisiä katovuosia. Näinä vuosina kerjäläisten ja köyhäinhoitolaisten määrä lisääntyi huomattavasti. Tilannetta pahensivat toistuvat lavantauti-, hinkuyskä- ja isorokkoepidemiat. Suurinta puutetta ja hätää kärsittiin Kestilässä vuosina 1867—1868, jolloin puhuttiinkin varpukeväästä ja meijäritalvesta. On täysin ymmärrettävää, että kunnan päättävien elinten huoli asukkaiden toimeentulosta oli keskeisempi asia kuin kansakoulun toteuttaminen.
Kansakouluasiaa valmisteleva toimikunta päätti 1881, että koulu perustetaan. Kuntalaiset äänestivät asiasta, ja kansakoulun perustaminen lykkääntyi huomattavan vastustuksen takia. Kuntakokouksessa kirjattiin seuraava pykälä:
”Ylös luettiin kunnan valitseman komitean tekemä pöytäkirja 6 ja 19 p:ltä tätä viime marraskuuta koskeva kansakoulua ja havaittiin, että 1/3 komiteasta oli allekirjoittanut nimensä ja kysyttiin kuntalaisilta, jos tähän kuntaan ruvetaan perustamaan kansakoulua, ja josta suurin enemmistö jyrkästi vastustivat, mutta kuitenkin äänestettiin, jossa lankesi vastustajain puolelle 769 ääntä ja tahtojain puolelle 146 ääntä luettu 1 äyri yhdeksi ääneksi ja joten asia jäi sikseen tällä kertaa.”
Vuonna 1887 patisteli kuvernööri kiertokirjeellään kestiläläisiä koulun perustamiseen. Asian johdosta pidettiin kuntakokous, joka totesi yksimielisesti, ettei koulua oteta vastaan. Syyksi ilmoitettiin olemassa oleva hyvä kiertokoulu ja seurakunnan vähävaraisuus. Vaikuttaa, että kouluasia sai nyt voimakkaamman vastarinnan kuin 1881, jolloin asiasta jouduttiin äänestämään. Nyt äänestystä ei tarvittu ja ainoa ongelma oli miettiä miten muotoillaan pöytäkirja kuvernööriä varten.
Seuraavan kerran koulukysymyksestä äänestettiin lokakuussa 1890. Koulun puolustajat hävisivät vielä äänestyksen, joskin kannattajien määrä oli lisääntynyt huomattavasti. Näyttää siltä, että vanhat isännät vastustivat kansakoulua, koska he pelkäsivät koulujen kasvattavan vain työtä vieroksuvia herroja. Nuoret isännät ja säätyläiset olivat edistyksellisempiä asenteiltaan ja kannattivat innokkaasti kuntalaisten sivistämispyrkimyksiä. Kirkkoherra Henrik Schwartzbergin kerrotaan vedonneen vanhaan sananlaskuun: ”Sinä herra, minä herra, kuka meistä kontin kantaa sitä pelkoa vastaan, että lapsista kasvaa toimettomia herroja.”
Keskustelua kansakoulusta, puolesta ja varsinkin sen vastaista, oli käyty jo kaksi vuosikymmentä. Kestilä oli jäämässä Siikajokilaaksossa ja koko läänissä viimeisten joukkoon kansakoulujen perustamisen suhteen. Monet Kestilän nuoret joutuivat sammuttamaan opinjanoaan naapurikuntien kansakouluissa.
Kansakoulun kannattajien joukko kasvoi vähitellen. Kestilän kuntakokous kokoontui 6.2.1893 väliaikaiseen kokoukseen, jonka asialistalla oli hätäaputoimen keskuskomitean kysymys kuntalaisille, tahtoisivatko nämä ottaa kansakoulun kuntaan ja vastaisuudessa sitoutua sitä ylläpitämään, jos kyseinen komitea lahjoittaisi siihen rakennusapua. Asiaan suostuttiin. Vuonna 1866 annetun kansakouluasetuksen mukaan oli jokaisella kansakoululla oltava johtokunta, jonka tehtävänä oli huolehtia koulun taloudesta, hankkia tietoja piirin kouluikäisistä lapsista ja kehottaa vanhempia panemaan kyseessä olevat lapset kouluun.
Kestilässä kansakoulun johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin kirkkoherra Heikki Schwarzberg ja muiksi jäseniksi kauppias Henrik Mennander (sittemmin Mannermaa), rakennusmestari Johan Wikman, lukkari Juho Helander, kirkkoväärti Niilo Ohenoja, maanviljelijät Antti Myllyoja, Mikko Alila ja Juho Rasinkangas sekä torppari Juho Latola. Koska johtokunnan jäsenet olivat hyvin keskeisiä henkilöitä Kestilän kunnalliselämässä, lienee paikallaan hiukan kuvata heidän persoonallisuuttaan ja toimiaan.
Henrik Schwartzberg (kansan suussa Varsperi, myöhemmin Heikki Mustakallio) toimi Kestilän kirkkoherrana vuosina 1880—1896. Kansakouluahan vastustettiin kiivaasti koko 1880-luvun ajan. Ehkä yhtenä tärkeimpänä myönteisemmän asenteen muokkaajana voidaan pitää Heikki Mustakalliota. Oletettavasti hän sai paljon vaikutteita kansanvalistajana tunnetulta veljeltään Jooseppi Mustakallioita. Vaikka J. Mustakallio ei asunut pysyvästi Kestilässä, häntä pidettiin kunnassa virinneen valistusharrastuksen ja -toiminnan todellisena johtajana.
Kirkkoherralla oli ollut varsin paljon harrastuksia. Sunnuntai-iltoina hän osallistui usein nuorison mukana pallopeleihin, mistä häntä oli moitittukin. Moitteet hän oli torjunut tokaisemalla, että pahemmassakin saattaisivat nuoret pyhäiltana olla. Lisäksi hän harrasti runoilua, muovailua ja veistoa. Kerrotaan, että kirkkoherra veisti puusta ihmisiä ja eläimiä ja mitä vain sattui keksimään. Henrik Schwartzberg oli erittäin pidetty henkilö seurakunnassaan, ja häntä pidettiin hauskana kansanmiehenä. Antti Myllyoja (nuorempi) kertoo muistiinpanoissaan seuraavaa:
”Eräs tämän kylän entisiä pientilallisia, Jaakko Leiviskä, kertoi pappilassa olostaan. Hän oli ollut poikasrenkinä pappilassa kirkkoherra Schwarzbergillä (myöhemmin Mustakallio). Kirkkoherra oli renkinsä kanssa innostunut niin täydestään pallonlyöntiin, että muut asiat olivat ihan unohtuneet. Äkkiä oli kirkkoherra sitten havahtunut: ’Vaan nyt ei käy jatkaminen, kun aurinko nousee ja minun on mentävä aamulla kirkkoon.’”
Myöhemmin Sotkamon kirkkoherrana toimiessaan Heikki Mustakallio vieraili usein perheensä kanssa Kestilässä ja piti muun muassa seuroja.
Rakennusmestari Johan Wikman oli arvostettu henkilö niin Kestilässä kuin kunnan rajojen ulkopuolellakin. Arvostusta lisäsi hänen ruotsin kielen taitonsa. Wikman toimi vuosina 1869—1870 kuntakokouksen puheenjohtajana, muttei ehtinyt työkiireidensä vuoksi tointa juuri hoitaa. Wikmanin Myllylä-niminen tila oli mallitila, jota tultiin kauempaakin katsomaan. Antti Myllyojan muistiinpanojen mukaan Myllylän tila olisi ollut Oulun läänin suurimpia ellei peräti suurin. Suurista työkiireistään huolimatta Wikman oli aina valmis jakamaan tietojaan ja taitojaan kenelle tahansa. Hänen ruotsinvoittoinen puhetapansa ja erikoinen persoonallisuutensa aiheutti runsaasti ns. Myllylän herran juttuja. Kerrotaan, että hän olisi joskus verskottia (ennakkoa) antaessaan kuolintapauksen vuoksi kärsinyt rahallisia menetyksiä ja siitä lannistuneena tuhahtanut: ”Ensin ne otta laina, sitte ne kuolee ja retostaa!”
Henrik Mennander (Mannermaa) muutti vuonna 1872 Kestilään Väänäsen kauppaliikkeen hoitajaksi. Hän oli Piippolan lukkarin Tuomas Mennanderin nuorin poika, joten hänen perheensä katsottiin kuuluvan Kestilän säätyläisperheiden harvalukuiseen joukkoon. Henrik Mannermaa osti vuonna 1879 kaupan Väänäseltä ja laajensi sen varsin mittavaksi koko lääniä ajatellen. Lukuisten toimiensa (muun muassa meijeri, saha) ohella häntä voidaan pitää yhtenä huomattavimmista kansakoulun ja kirjaston perustamiseen vaikuttaneista henkilöistä. Kauppiaan kiinnostuksen kansanvalistukseen osoittaa hänen tammikuussa 1882 saamansa kirje maisteri (myöhemmin lähetysjohtaja ja rovasti) Jooseppi Mustakalliolta. Mustakallio oli silloisen Kestilän kirkkoherran veli. Hän oli 1880-luvun alussa vierailulla ja kansanvalistusmatkalla Kestilässä. Yksityisasiat poistettuna kirje oli seuraava:
”Monesti olen muistellut teitä Kestiläläisiä. Olette te paljon rakkaammat mulle kun esimerkiksi Kaavilaiset, jotka ovat paisuneet pahuudessaan sillä he juovat ja myyvät viinaa hirvittävissä määrissä, jonka ohessa pimeys saa ylivallan ja kansa turmeltuu. Ei pidä kenenkään luuleman, ettei pimeässä kompastu, joskin ei vielä vaara käsiin uhkaa tuntuvasti. Sen tähden on meissä elätettävä alinomainen valon tarve. Vaan tätä emme saa muuten kun sivistyksen kautta. Mitä sivistystä meillä ei ole, sitä hankkikaamme, ja jos emme itse voi sitä itsellemme saada, niin pitää lasten se saada, ettei sekin sivistys, mikä meillä nyt on, kuolisi. Siispä olemme taas ja aina ja jokapaikassa kiinni tuossa vanhassa ’läksyssä’, perustakaamme lapsillemme kansakoulu. Olisi sangen hupaisa kuulla, mitä nykyään mietitte tässä asiassa. Olen varma, että mielet päivä päivältä valkenee tämänkin tärkeän asian suhteen ja siinä syy, miksi tahtoisin tietää missä asti nyt olette menossa. Kirjoitappas kun milloin kerkiät, mitä tuumitte kansakoulusta, miten paljon sanomalehtiä olette tilanneet, mitä muita harrastuksia pidätte. Miten on kirjaston kanssa? Tokko lainaatte entistä uulaa. Onko lauluseura toimessa ym. Kirjoituksestani Ranttilan arpajaisiin ei tullut mitään, enkähän minä niin varmaan luvannutkaan. Kansankokouksista en ole näet joutanut tarpeeksi miettiä. Siinäpä syy, josta toivon anteeksipyynnöllä pääseväni. Tästä asiasta kirjoitan kuitenkin vielä, on se siksi tärkeä.
Tervehdämme teitä yhteisestiHyvin jää ja tervennä elämään toivoo veljesi ja ystäväsiJoos Mustakallio”
Juho Helanderista tuli isänsä kuoleman jälkeen vuonna 1892 Kestilän järjestyksessä toinen lukkari. Jo ennen lukkariksi tuloaan hän oli toiminut sekä seurakunnallisissa että kunnallisissa tehtävissä: vuosina 1874—1884 hän oli muun muassa Kestilän kuntakokouksen puheenjohtaja. Tämän tehtävän hän jätti ryhtyessään kiertokoulunopettajaksi. Muista kunnallisista toimista mainittakoon kunnan lainakirjaston hoitajan toimi.
Niilo Ohenoja toimi seurakunnan kirkkoväärtinä (kirkonisäntänä) vuosina 1877—1906. Oman toimensa ohessa hän hoiti myös useita kunnallisia tehtäviä muun muassa kunnallislautakunnan esimiehenä ja kunnankirjurina. Kunnallislautakunnan esimiehenä ollessaan häntä syytettiin vuonna 1886 lainamakasiinin vaillingista. Ohenoja suuttui syytöksistä ja pyysi eroa, jota hänelle ei myönnetty. Vaillinki oli ilmeisesti syntynyt jo ennen Ohenojan esimieskautta. Asia saatiin sovituksi, kun pöytäkirjaan laitettiin maininta esimiehen rehellisestä ja huolellisesta kunnan asioiden hoidosta.
Maanviljelijät Antti Myllyoja (vanhempi), Juho Rasinkangas ja Mikko Alila olivat myös huomattavia kunnallismiehiä viime vuosisadalla. Sen sijaan torppari Juho Latola näyttää osallistuneen vähemmän kunnalliselämään.
Valittu johtokunta kokoontui ensimmäisen kerran Rinteen kauppatalossa. Tässä kokouksessa päätettiin hätäaputoimen keskuskomitealta tulleesta 2 000 markan avustuksesta käyttää 500 markkaa koulutyöhön ja laittaa loput pankkiin. Tämän lisäksi valittiin varapuheenjohtajaksi Juho Helander ja kassanhoitajaksi Henrik Mennander.
Johtokunnan kokouksissa kiistelyn aiheeksi nousi koulun paikka. Marraskuussa 1893 johtokunta antoi kuntakokoukselle neljä rakennuspaikkavaihtoehtoa: Tolppa-niminen maatilkku, Kuivalan mökin lähiympäristö, Taipaleen kankaan korkein kukkula ja H. Mennanderin kauppapaikka. Viidenneksi varteenotettavaksi vaihtoehdoksi nousi H. Mennanderin omistama Kangaskestilän maatila, jonka osto tarkoitukseen kaatui valitukseen. Tämän edullisen kaupan purkaannuttua rakennuspaikaksi valittiin Kuivalan mökin läheinen kangas. Rakennustyöt käynnistyivät vuonna 1894. Syksyyn mennessä rakennukset olivat siinä kunnossa, että koulun aloittamista päästiin todella suunnittelemaan.
Johtokunnan seuraava tärkeä tehtävä oli opettajan hankkiminen. Siinä johtokunta oli pakostakin yksimielinen, sillä virkaa haki ainoastaan ylioppilas Kaarlo Oskari Hynen. Hänet kelpuutettiin ehdolla, että hänen maineensa on moitteeton, josta asianomainen lähettäköön todistuksen asianomaiselle kansakoulujen piiritarkastajalle. Palkkaa opettajalle maksettiin 800 markkaa vuodessa. Muita etuja olivat hehtaari peltoa, niittyä lehmälle heiniksi, kesälaidun, valo, hyvä asunto polttopuineen sekä puolet sisäänkirjoitusrahoista.
Ensimmäinen opettaja oli erityisen kiinnostunut luonnontieteistä, varsinkin eläinopista. Kerrotaan hänen joskus menneen halonhakkaajien seuraksi katsomaan, kuinka puita pieksetään. Hän oli kehottanut hakkaajia jatkamaan töitä ja tuntikausia esitelmöinyt eläimistä ja luonnosta.