Etusivu » Pohjoispohjalaisen kulttuuri-identiteetin juuria

Paikalliseen luontoon perustuvaa elinkeinotoimintaa

Tyypillistä luontoa

Metsät, suot ja vesistöt ovat aina olleet elämän perustana. Mutta Suomessa ja erityisesti Pohjois-Pohjanmaalla ne ovat tavallista enemmän ja pitempään hallinneet elämisen puitteita ja maisemakuvaa.

Aluksi eränkäyntimahdollisuudet ja kaskenpoltto toivat alueelle väestöä muualta Suomesta. Sitten lohi- ja tervakauppa toivat työtä ja varallisuutta, ja 1700-luvulla alkoivat laivanrakennus ja sahaus, joka vilkastui yleiseurooppalaisen kehityksen johdosta. Höyrysahakausi oli noin 1860–1970; jälleen tuli uusi muuttoliike Pohjois-Suomeen. Metsän käyttö jatkuu paperiteollisuutena, ja soista on ruvettu nostamaan polttoturvetta.

Metsät

Suomi elää metsästä. Tämä pitää erityisen hyvin paikkansa Pohjois-Pohjanmaalla, jossa metsiä on runsaasti. Vieläkin noin 88 % maapinta-alasta on metsätalousmaata. Metsä on ollut vientiin perustuvan varallisuuden lähde, vaikka metsänkasvu on täällä ollut hidasta, yksi kuutiometri hehtaarilta vuodessa. Nopean kasvun ovat korvanneet hidaskasvuisen puun sitkeys ja metsien paljous. Metsästä on saatu kotitarvepuu: rakennushirret, polttopuu ja aidakset. Metsä oli karjan laidun ja ihmisillekin ruoan antaja (pettu ja marjat). Lisäksi piilopirtit metsien keskellä antoivat suojaa vihollisilta. Metsän käyttö on aina ollut monimuotoista. Liikkuminen metsässä on ollut yleistä, mitä vanhojen polkujen runsaus osoittaa.

Vielä 1950-luvulla satojen tuhansien suomalaisten työpaikka oli metsässä, mutta 1900-luvun lopussa enää muutaman tuhannen miehen ja metsäkoneen. Jos ennen mentiin metsään työhön, tänä päivänä mennään metsään vapaa-ajan harrastuksiin.

Metsät olivat alkuaan kylän yhteisiä. Virkamiehet yrittivät ajoittain rajoittaa metsien hakkausta; moni köyhä käytti metsää hyväkseen, sillä vaihtoehtona oli elannon loppuminen, eli heillä oli sama syy kuin nykyään kehitysmaiden köyhillä: jos et käytä metsää, kuolet nälkään.

Isossajaossa 1700–1800-luvulla metsät jaettiin talojen kesken. Monin paikoin metsäsarat ovat vieläkin isonjaon jäljiltä hyvin pitkiä, jopa useita kilometrejä, mutta vain 10–50 metrin levyisiä. Koska metsää oli pohjoisessa paikoin hyvin paljon, valtio otti osan metsistä itselleen. Tästä johtuu valtion metsien muita seutuja suurempi osuus vielä tänä päivänä, Pohjois-Pohjanmaalla 26 %. Valtion metsiä on eniten maakunnan pohjoisosissa. Kuusamossa asukkaat eivät suostuneet luovuttamaan metsiään valtiolle vaan muodostivat niistä ns. yhteismetsiä.

Pohjois-Pohjanmaa nojautuu vieläkin suuressa määrin metsätalouteen. Nyt Etelä-Suomi ja Euroopan unioni pyrkivät suojelemaan Pohjois-Suomen vanhoja metsiä, pinta-alaa, jota paikalliset asukkaat muun Euroopan kehityksestä jälkeenjääneinä eivät ole ehtineet käyttää samalla tavalla hyväkseen, niin kuin Euroopan keskeisillä alueilla asuneet tekivät omille metsilleen jo keskiajalla. Siellä metsät muutettiin pelloiksi, kaupungeiksi ja tehtaiden tonttimaaksi, mikä nosti maan arvoa. Niiden alta on metsän pitänyt väistyä. Tästä syystä koko unionin, joka hyötyy Pohjois-Suomen metsien säilyttämisestä, olisi täysimääräisesti osallistuttava suojelusta aiheutuviin menetyksiin. Tehostuneen metsänhoidon ansiosta puun kasvu on lähes kaksinkertaistunut Pohjois-Pohjanmaalla vuodesta 1970, mitä on pidetty ainutlaatuisena. Näin on Pohjois-Suomen suurin luonnonvara, pinta-ala, saatu tuottamaan enemmän.

Suot

Maapallon maapinta-alasta on suota noin 3 %, Suomessa 33 %. Pohjois-Pohjanmaa on Suomen soisinta aluetta. Yli-Iissä ja Limingassa kunnan pinta-alasta on yli 50 % suota, Rantsilassa jopa 70 %.

Suota on pidetty vähäarvoisena, mitä sanonta ”suksi suolle” osoittaa. Niinpä sitä on pyritty raivaamaan pelloksi jo uuden ajan alusta lähtien; vielä 1800-luvulla merkittäville suonraivaajille annettiin palkintoja ja mitaleja. Raivaus tuli suurisuuntaiseksi 1960-luvulla, jolloin tehokkaat koneet tekivät paljon enemmän jälkeä kuin käsin kaivaneet miehet sitä ennen.

Koska soita ei muussa yhteydessä enää käsitellä, kerrottakoon tässä soiden taloudellisista merkityksistä. Raivausten tarkoituksena oli muuttaa suot metsämaaksi. Tuo tavoite ei kaikkialla onnistunut. Nykyään soiden raivausta on ankarasti kritisoitu, sillä se on liannut vesiä ja aiheuttanut kevättulvia. Myös hillasadot ovat pienentyneet. Toisaalta raivaukseen uhratut 500 miljoonaa markkaa ovat tulleet jo takaisin.

Hilla-aikoina Pohjois-Suomen soilla on väkeä. Kymmenientuhansien pohjoisuomalaisten perinnäisiin tapoihin kuuluu (maaherraa myöten) rämpiminen soilla 1–2 päivänä kesässä. Ne, jotka marjastavat ansiomielessä, ovat hillasoilla paljon enemmän, sillä tienestit saattavat olla hyviä. ”Paljonko olet poiminut ja millä suolla olet ollut?” on yleinen puheenaihe hilla-aikana.

Kirjailija Antti Hyry on romaanissaan Aitta kuvannut hillaretkiänsä näin:

”Yhdeksän kypsää hillaa, hän laski. Pidän niitä kourassa ja vien vaimolle. Kun kävelen näin, käsi sivulla koura ummessa, ei kukaan huomaa mitään… Hän aukaisi kouran vasta kotona kun vaimon käsi oli alla. Hän aikoi nyt käydä joka päivä katsomassa oliko kypsynyt lisää. Kun toiset huomaavat, että on poimittu eivät tule niihin paikkoihin ollenkaan. Niin saa poimituksi kaikki. – Hän oli pian saanut täyteen pienen valkoisen läpikuultavan ämpärin. Punakeltaiset hillat näkyivät läpi vaalean seinämän. Olen nyt poiminut kolme neljä litraa ja poimin vielä lisää… Poimin tänä kesänä vain kypsiä, hän mietti ja poimi… Hän käveli takaisin korpia pitkin ja kierteli ja joka paikassa kasvoi jo kypsiä hilloja…”

Turvetuotanto on soiden uuskäyttöä. Pohjois-Pohjanmaalla on lukuisia turvesoita, joten polttoturpeen nosto on täällä luontaista elinkeinotoimintaa. Huomattava turvevoimalaitos on Oulussa ja Haapavedellä. Turvetta nostetaan myös kasvien kasvualustaksi ja kemian teollisuuden tarpeisiin. Suot ovat biomassa- ja energiatuotannossa sekä jatkojalostuksessa suurin hyödyntämismahdollisuus Pohjois-Suomessa.

Koska soita on Pohjois-Pohjanmaalla paljon, on luonnollista, että kurki on Pohjois-Pohjanmaan maakuntalintu ja suopursu maakuntakasvi.

Vesistöt

Pohjois-Pohjanmaalla on varsin runsaasti hyviä vesistöjä: meri, suuret joet ja puhtaat järvet. Ne olivat luonnon lahjoittamia kulkuväyliä ennen rakennettuja teitä ja ruoan antajia. Näistä syistä varhaisin asutus oli pelkästään vesien tuntumassa. Vesistöihin palataan vielä monessa yhteydessä.

Vesistöistä tunnetuimmat ovat ne lukuisat joet, mm. lorun mukaan ”Oulun Siika, Pyhä Kala”, jotka virtaavat maakunnan halki Pohjanlahteen. Suotta ei maakuntalauluna ole Kymmenen virran maa.

Vesistötkin ovat ajan mittaan muuttuneet. Maannousu on niitä muuttanut, moni vanha vesireitti on kuivunut. Joen suuosia joudutaan jatkuvasti ruoppaamaan. Koskia on perattu: jo 1700-luvulla perattiin suuria jokia tervaveneliikennettä varten, myöhemmin uittoa varten pieniäkin puroja – 1960-luvulla tehokkaasti katerpillareilla. Uiton ja metsänojituksen takia veden laatu on huonontunut. Uiton päätyttyä jopa samoja kiviä on tuotu takaisin, jotta joen vesi ei virtaisi liian kovaa.

Luonnon hyväksikäyttöä

Erätalous

Eränkäynti (metsästys ja kalastus) oli keskiaikaisten talonpoikien tuottoisa sivuelinkeino. Varsinkin turkikset olivat tärkeä kauppatavara, jolla saatiin käteistä rahaa. Jokaisella talolla oli omat pyyntialueensa tilan ympärillä, mutta niiden lisäksi rannikon talonpojilla oli omat eräalueensa asumansa jokivarren latvaosissa satojen kilometrien päässä kotoa. Aina 1500-luvulle saakka talonpojat olivat ihmeteltävän liikkuvia. Esimerkiksi liminkalaisilla oli ”hallussaan” koko Oulujoen vesistö, Hyryn talolla nykyinen Hyrynsalmi. Talonpojat tekivät erämailleen tavallisesti kaksi matkaa: talvella parhaaseen turkisaikaan ja kesäisin kalanpyyntiaikana. Matkat tehtiin miesjoukolla, ja vasta perillä joukko hajaantui omille alueilleen. Vainovuosien aikaan 1400- ja 1500-luvulla satoja miehiä sai surmansa eräalueillaan vihollisen kädestä.

Eränkäyntiin perustuva talous väheni pikkuhiljaa viljelyn lisääntymisen takia. Silti metsästystä ja kalastusta on harjoitettu läpi vuosisatojen maanviljelyn ja muiden töiden ohessa.

Nimistöstä maa-loppuiset vanhat sanat liittyvät eränkäyntiin, kuten Majamaa ja Asumaa (eränkävijöiden asuinpaikkoja) sekä luonnollisesti pyydyksiin ja eläimiin liittyvät nimet (Ansamaa, Karhumaa).

Metsästys

Turkikset olivat Suomen tärkein vientiartikkeli 1500-luvulle saakka. Orava oli yleisin turkiseläin. Arvokas soopeli (nois eli nokia) metsästettiin sukupuuttoon jo 1500-luvulla. Kärppä oli niin merkittävä, että se on päässyt Pohjanmaan vaakunaeläimeksi 1500-luvulla. Liharuoan saaminen oli toinen syy metsästykseen. Lisäksi oli petojen pyyntiä jo senkin takia, että ne olivat vaaraksi sekä ihmisille että kotieläimille ja että ne verottivat riistaa. Pyyntikuoppien pohjia on vielä metsissä.

Eläinten pyydystäminen on Suomessa edelleen metsästystä, mikä osoittaa metsän merkitystä eränkäynnissä. Muualla vastaava termi tulee muista sanoista, kuten jahti. Nykypäiviin verrattuna eläinkanta oli ennen monipuolisempi ja suurempi, mikä johtui harvasta asutuksesta. Jotkin eläinlajit ovat soopelin tapaan hävinneet lähes kokonaan (peura, saukko, majava).

Metsästäjillä oli monet keinot pyydystää eläimiä. Käsiaseina olivat keihäät ja jouset. Muita välineitä olivat raudat, ansat eli paulat, loukut, käpälälaudat ja satimet. Monet metsästäjät kehittivät pyyntivälineitään ja -menetelmiään niin, että ne lopulta edustivat oman alansa huippua. Tutkimusmatkailija G. Acerbi ihmetteli Oulun seudulla 1799, miten metsästäjät ampuivat jousiaseillaan tarkasti lonkalta (kuin villin lännen revolverisankarit!). Vanhaan metsästykseen voi tutustua ansapoluilla mm. Yli-Iin Kierikkikeskuksessa ja Turkansaaren museossa.

Metsiä on jopa tahallaan poltettu metsästyksen takia, sillä polton jälkeen näki paremmin riistaeläimiä ja poltettu alue rupesi kasvamaan lehtimetsää, johon eläimet tulivat syömään.

Tuliaseet alkoivat tulla käyttöön vasta 1600-luvulla, jolloin pyynti oli hyvää kyytiä vaihtumassa viljelyyn. Metsästys oli merkittävä elinkeino vielä 1500-luvulla, mutta 1600-luvulla sen merkitys alkoi vähetä tervanpolton ja sahauksen takia. Viimeiset vanhakantaiset metsästäjät kuolivat vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Kalastus

[Kuva: kalansaalista Kaukon kalasatamassa]
Kalastajia ja aittoja Pyhäjoen Kaukonrannassa 1930-luvulla, veneessä Joona Vasankari. Kuva: Pyhäjoen kotiseutuarkisto.

Kalastus oli vesien mukaan kolmenlaista. Merikalastus, etenkin lohenpyynti, oli tuottoisaa. Sen merkeissä tehtiin pitkiä matkoja: esimerkiksi liminkalaiset pyytivät lohta Tornion Malurissa, josta he olivat jossain vaiheessa saaneet kalastusoikeuden. Kaloista lohi on päässyt Oulun vaakunaeläimeksi. ”Oulun lohi, Siljan made ja Hjalmaren hauki ovat parasta herkkua mitä maailma tietää”, sanottiin ennen. Lohi oli ennen tervanvientiä huomattavin kauppatavara.

Toinen tärkeä merikala oli silakka. Kalajoen edustalla sijaitsevat Kallan saaret ovat säilyneet silakanpyynnin tukikohtina aina tähän päivään asti. Merestä sai myös siikaa. Harvinaisempaa herkkua oli ja on merimuikku eli maiva, joka elää vain vähäsuolaisessa merivedessä Merenkurkun pohjoispuolella. Toinen erikoisuus kuore eli norsi oli myös pietarilaisten suurta herkkua autonomian aikana.

Jokikalastusta tehostettiin patolaitteilla. Jokien reunoille tehtiin pieniä korvapatoja. Varsinaiset lohipadot jokien poikki vaativat kyläkuntien yhteistyötä. Niiden rakentaminen loppui vasta 1950-luvulla. Tukinuitto ja siitä aiheutunut vesien pilaantuminen 1900-luvun alussa ja myöhemmin vesivoimalaitosten rakentaminen oli kohtalokas isku jokien lohenkalastukselle. Jokaisessa järvessä ja purossa harjoitettiin luonnollisesti kalastusta kotitarpeiksi. Nyt Perämeren alueen viittä jokea kunnostetaan lohijoeksi uudelleen.

Pyyntivälineitä olivat luonnollisesti verkot, nuotat, rysät, katiskat ja merrat. Tässä yhteydessä ei puututa niiden teknisiin yksityiskohtiin, jotka ajan kuluessa ovat kehittyneet ihailtavan korkealle tasolle – ensin niiden käyttäjien kehittelytyöllä ja sitten teollisuuden aikana uusien innovaatioiden myötä. Katiskat ja merrat olivat aluksi puusta, niin kuin vieläkin nahkiaismerrat. Verkot olivat aluksi pellavaa, myöhemmin puuvillaa ja nykyään nailonia.

Metsästys ja kalastus elävänä perinteenä ja museoituna

Metsästys ja kalastus on jatkunut tähän päivään asti. Tämän päivän metsästykseen kuuluvat nykyaikaiset välineet ja monet yhteiskunnan asettamat rajoitukset. Moni pitää sitä kuitenkin mieluisena harrastuksena – tietämättä, että se pohjautuu tuhansien vuosien taakse. Oma lukunsa on tämän päivän turkistarhaus eläimineen, joita menneinä vuosisatoina ei Suomessa tunnettu. Viileä ilmasto antaa turkistarhaukselle täällä luontaisen edellytyksen.

Kalastus on tänä päivänä sekä ammattimaista että harrastuksenomaista. Kalastajat käyttävät jopa samantapaisia välineitä ja tekniikkaa kuin satoja vuosia sitten. Tosin kalapatoja ei enää ole ja jäänpäällinen pyynti verkoilla on vähentynyt. Sen sijaan pilkkiminen avannoista on suosittua. Suurimmat tekniset muutokset näkyvät materiaalissa ja varusteissa. Ammattikalastajilla on trooleja ja kalankasvatusaltaita, joiden käyttö uhkaa mennä liiallisuuksiin. Joka tapauksessa puhtaiden vesien ansiosta kalastukseeen on Pohjois-Pohjanmaalla myös luontaiset edellytykset.

Vanhoja pyyntivälineitä ja lohipatojen pienoismalleja näkee maakunnan museoissa. Vanhat kala-aitat, verkkovajat ja kalasatamat kaikkialla Perämeren rannikolla ovat edelleen toiminnassa ja samalla nähtävyyksinä.

Kalajoen Kallankari, jossa oli oma kirkko jo vuonna 1680 sekä oma itsehallinto, oli silakan pyyntipaikka, ja nykyään se on huomattava matkailukohde. Turkansaaren kirkko vuodelta 1694 oli myös kalastajien rakentama. Kalajoella toimii yksi maan viidestä kalastusmuseosta, joka on perustettu vuonna 1982; kalastusosastoja on monien muiden museoiden yhteydessä.

Perinneruoat kalasta ja riistasta (lohisoppa, suolasiika, hirvikeitto ym.) kuuluvat sekä kotien että monien ruokapaikkojen ja kulttuuritapahtumien ruokalistaan. Erilaisia erätalouteen perustuvia tapahtumia on paljon: esimerkiksi jokasyksyiset jahtitanssit pidetään Hailuodossa metsästyskauden alussa, karhunpeijaisia vietetään Kuusamossa, ja metsästysseuroilla on oman väen hirvipeijaiset. Nahkiaisjuhliin on aihetta erityisesti Iissä ja Kalajoella, sillä Iijoki ja Kalajoki ovat Suomen huomattavimmat nahkiaisjoet. Oulun lohijuhlat käynnistettiin 1999.

Erätalouteen liittynyt menneisyys näkyy myös tämän päivän muistomerkeissä. Niistä komein on Oskari Jauhiaisen lohiveistos ”Vanhat vaeltajat” Muhoksella. Eränkäyntiin liittyvää kirjallisuutta on myös paljon.

Puu raaka-aineena

Rahaa tervasta

[Kuva Oulun tervahovista]
Oulun tervahovi. Tervaräkärit työssään ennen v. 1901 paloa. Kuva: Pohjois-Pohjanmaan museon kokoelmat.

Terva oli turkisten jälkeen tärkein vientiartikkeli 1830-luvulle asti. Vielä 1600-luvulla Pohjanmaan rannikolla poltettiin runsaasti tervaa. Tervanpolttoalue siirtyi myöhemmin itää kohti. Kainuu oli tärkein tervan tuottaja vielä 1900-luvun alussa. Oulu oli tervaporvarien kaupunki, jonka ns. Tervahovista (paloi 1901) tervaa vietiin ulkomaille. Tervanpoltto ja -myynti olivat noin 300 vuoden ajan tuottoisa sivuelinkeino, jonka ansiosta pohjalaiset pystyivät suoriutumaan veroista ja siten pitämään pienet tilansa omassa omistuksessa. Muualla kehitys kulki jo varhain kohti suurtiloja.

Tervanpoltto kulutti valtavasti metsiä, joten se näkyi aikoinaan maisemakuvassa. Sen loputtua metsät ovat nopeasti järevöityneet. Tervahautojen suurikokoiset pohjat niin kylien keskellä kuin kaukana sydänmailla ovat nykyään ainoita näkyviä muistoja tästä merkittävästä elinkeinosta. Hauta-liitteiset nimet viittaavat tervahaudan paikkaan.

Sahaus alkoi vesivoimalla

Sahaus alkoi yleistyä Pohjois-Pohjanmaalla vasta 1700-luvulla eli noin 200 vuotta myöhemmin kuin maan eteläosassa. Ensimmäiset sahat olivat vesisahoja, ja ne sijaitsivat luonnollisesti pienten koskien äärellä, sillä suuria jokia ei entisaikojen tekniikalla pystytty valjastamaan. Pohjois-Pohjanmaallakin sahoja oli kymmenittäin. Niitä ei ole enää paljon jäljellä, rakennelmien kivisiä perustuksia kylläkin. Sahauksen yleistyminen rannikolta käsin vei puunkäytön nollarajaa, käytännössä tervanpolttoa, sisämaahan päin, sillä terva oli niin pitkälle jalostettu tuote, että sitä kannatti kuljettaa kaukaakin, mutta painavaa, suurikokoista sahatavaraa ei.

Laivanrakennus

Kun Oulu ja Raahe saivat 1700-luvun lopulla oikeuden käydä ulkomaankauppaa Perämeren rannikolla, alkoi suurten purjelaivojen valmistus. Sitä ennen rannikon talonpojat olivat rakentaneet 10–30 lästiä vetäviä, 1–2-mastoisia purjeveneitä, ns. jähtejä, omiin tarpeisiinsa. Mutta 1700–1800-luvulla suuret purjelaivat olivat kymmenen kertaa suurempia. Rakennuttajina olivat kaupunkien porvarien muodostamat laivakohtaiset ”yhtiöt”. Yhden purjelaivan rakentaminen vaati noin 1 500 tukkia. Sadat Pohjois-Pohjanmaalla rakennetut purjelaivat kuluttivat siis suuresti metsiä mutta lisäsivät samalla rakentajien ammattitaitoa. Suurin laivoista oli Oulussa rakennettu Toivo, joka oli 53 metriä pitkä. Siitä on pienoismalli Pohjois-Pohjanmaan museossa.

Laivanrakennusta jatkui, kunnes höyryalukset syrjäyttivät purjelaivat ja jähdit 1900-luvun alkuun mennessä. Höyrylaivojen rakentamiseen ei vanhalla suppealla omistuspohjalla ollut mahdollisuuksia, ja niin laivanrakennus hiipui Pohjois-Pohjanmaalla. Laivanrakennuksesta ei ole jäänyt konkreettisia muistoja, sillä laivat tehtiin ns. varveilla avoimella maalla ja laivat on merimiesperinteen mukaan hävitetty. Mutta kun perinteen mukaan omistaja maalautti laivastaan taulun, niiden upea ulkoasu on kuvina säilynyt.

Vanhan mallin mukaan rakennettu kuunari Raahen Fiia toimii koululaivana. Purjelaivojen pienoismalleja on lähes jokaisessa kirkossa (ns. votiivilaivat). Parhaiten purjelaivaperinnettä on nähtävissä Raahen merimuseossa ja Pohjois-Pohjanmaan museossa Oulussa.

Maatalous

Maatalouden ilmastollisia edellytyksiä

Lyhyen kasvukauden takia (145–150 vrk.) Pohjois-Pohjanmaan mahdollisuudet viljanviljelyyn ovat aina olleet rajoitetut. Vain ohra ja ruis menestyvät alueella; muitakin lajeja toki viljellään mutta selvästi vähemmän. Viljelty pinta-ala oli vähäinen, keskimäärin 1,3 ha 1600-luvulla.

Kylmästä ilmanalasta johtuva Pohjois-Pohjanmaan erikoispiirre on, että hedelmäpuut eivät kasva juuri lainkaan. Mutta niiden aiheuttaman tyhjiön täyttävät erittäin vitamiinipitoiset marjat, joista hilla, mesimarja ja tyrni ovat omassa maakunnassa tunnetuimpia mutta muualla Suomea harvinaisia. Marjat ovat siis pohjoispohjalaisten ”hedelmiä” ja hyviä ovatkin.

Pohjois-Pohjanmaalla vilja on aina ollut hallanarkaa, karjanrehu ei. Niinpä karjatalous kohosi alusta alkaen maatalouden tärkeimmäksi tuotantosuunnaksi. Aina 1800-luvulle asti karjanrehu otettiin metsistä, joissa lehmät saivat vapaasti etsiä ruokansa, sekä ennen kaikkea luonnonniityistä. Niittyjä oli järvien ja jokien rannoilla ja saarilla sekä soilla ja maannousurannikolla. Aluksi tihein asutus syntyikin alavien luonnonniittyjen läheisyyteen, kuten Liminkaan ja Kelloon, joissa oli yli 30 taloa 1400-luvun alussa.

Karjanrehun takia lehmien lukumäärä taloa kohden oli selvästi yli maan keskiarvon eli keskimäärin 6 lehmää. Maidontuotannon ansiosta voi oli hyvin tärkeä vientiartikkeli lohen ohella.

Kaskenpoltto

Aikaisemmin aina 1800-luvun loppuun asti kaskenpoltto oli yleistä koko Suomessa. Varsinkin savolaiset olivat tunnettuja kaskenpolttajia. Kaski antoi tunnetusti hyvän sadon. Suomen maatalous ja viljelty maalaismaisema (metsien häviäminen) alkoivat kaskenpoltosta, joka jatkui 1800-luvulle asti. Kaskessa viljeltiin ruista, ohraa ja naurista. Hylätystä kaskesta saattoi tulla lehtimetsä, joka vähitellen muuttui sekametsäksi ja lopulta havumetsäksi. Tai kaskesta tehtiin ensin laidun, joka sitten raivattiin pelloksi. Asiantuntijat voivat vieläkin metsän kasvillisuuden perusteella osoittaa vanhoja kaskenpolton merkkejä.

Kaskenpoltolla oli myös varjopuolensa. Se verotti metsästystä ja karkotti villipeurat Kuusamosta. Kaskenpoltto puolestaan loppui, kun metsien arvo kasvoi ja puuta ruvettiin käyttämään muihin tarkoituksiin.

Maatalouden nousu 1700-luvulla

Maatalous kehittyi erityisesti 1700-luvulla hyödyn aikakautena, jolloin oli myös poikkeuksellisen edulliset säät ja jolloin tilojen jakaminen perillisten kesken sekä torppien perustaminen sallittiin. Tuolloin syntyivät kantatilan mukaan monet kaksiosaiset tilannimet, kuten Yli-Elsilä, Ranta-Häli, Isomursu, Ala-Kiuttu ja Pikku-Hookana. Peltoa raivattiin lisää metsistä, soista ja niityistä. Isojako varmisti omistusoikeuden omaan peltomaahan, metsään ja niittyyn, mikä lisäsi talonpoikien toimeliaisuutta.

Järvien kuivaamista ja patoamista

Pohjois-Pohjanmaalla kuivattiin 1760-luvulta lähtien kymmeniä järviä niittyjen ja peltojen saamiseksi, eniten Merijärvellä. Järvien laskeminen loppui 1800-luvulla ilman kieltoja, kun viljanviljely alkoi kehittyä teollisuuden ansiosta ja järvenlasku tuli kannattamattomaksi. Nyt muutamia kuivattuja järviä on vesitetty uudelleen, kuten Oulaisten Piipsjärvi ja Vihannin Kirkkojärvi.

Toinen vesistöihin liittyvä suuri hanke oli jokien tulvien ehkäiseminen padoilla. Erityisen kuuluisiksi muodostuivat Pyhäjoen patotyöt 1900-luvun alkupuolella.

Niittyjä hoidettiin paikoin patoamalla niille vettä sopivina ajankohtina. Näitä patorakennelmien raunioita on vieläkin maastossa.

Viljamakasiinit ensimmäisiä monitoimitaloja

Vuonna 1746–47 valtio antoi määräyksen viljamakasiinien perustamisesta. Niitä nousikin joka kuntaan, ja ne ovat vieläkin pystyssä, useimmat kirkon vieressä. Nykyisistä viljamakasiineista useimmat ovat 1800-luvulla rakennettuja. Viljamakasiiniin talletettiin siemen- ja syöntiviljaa sekä viljaa pahojen päivien varalle. Viljaa sai lainata korkoa vastaan. Viljamakasiinit eli pitäjänmakasiinit hoitivat aikoinaan pankkien, jalostuslaitoksen ja sosiaalitoimen tehtäviä. Nykyään ne ovat lähes järjestään kotiseutumuseoina. Viljamakasiinit ovat siis merkittäviä muistomerkkejä.

Vanha maatalousperinne nykyaikana

Vanha maatalous, jolla tässä tarkoitetaan perinteistä perheviljelyä vielä 1900-luvulla, näkyy monin paikoin Pohjois-Pohjanmaan kulttuurimaisemassa, varsinkin syrjäisillä seuduilla ja alueilla, joissa perinteitä tietoisesti vaalitaan. Luomuviljely on tässä hyvänä tukena. Vanhat peltoaukeat ovat muistona siitä työstä, jonka entisajan raivaajat ovat käsipelin tehneet muuttaessaan metsiä, soita ja niittyjä viljellyksi kulttuurimaisemaksi. Monin paikoin vanha kulttuurimaisema on myöhemmin muuttunut nykyaikaiseksi salaojitetuksi viljelymaisemaksi. Erittäin komea viljelyalue on Tyrnävällä, jossa on erikoistuttu perunanviljelyyn. Yksi EU:n High Grade -alueista sijaitsee Tyrnävällä, jossa on myös Siemenperunakeskus ja jossa pidetään vuotuiset perunamarkkinat.

[Kuvassa maalaismaisemaa Nivalasta]
Peltomaisemaa Suomen kauneimman maitotien varrelta.

Agraariset tienvarsinäkymät jokien ja teiden varsilla ovat Pohjois-Pohjanmaan tyypillistä maakuntamaisemaa. Niistä ansiokkaimmaksi on arvioitu Ypyä-Junnon väli, joka voitti Suomen kaunein maitotie -kilpailun vuonna 1997. Maatalouden vähentyessä pellot ovat monin paikoin vesakoituneet siinä määrin, että vesojen keskellä näkyviä ojan jäännöksiä voi vain vaivoin tunnistaa.

Vanhaa maatalousesineistöä on paljon kaikissa museoissa. Perinneruoat, kuten rieskaleipä, rössypottu, jankki, leipäjuusto, herajuusto (muilta nimiltään punainen juusto, uunijuusto ja juhannusjuusto), jopa pettuleipä, ovat lisänneet suosiotaan erikoisuuksina. Näistä on Anneli Syrjänen laatinut kirjan Rieskaa ja rössypottuja. Monet pitäjäjuhlista rakentuvat maanviljelysperinteen, esimerkiksi elonkorjuun ja palvelijoiden vapaaviikon, ympärille.

”Hän muisti uunijuuston: Hän otti viheriälaitaisen juustokupin jääkaapista ja siitä lusikalla kellanruskehtavaa uunijuustoa lautaselle, lisäksi vähän heraa. Hän istui pöydänpäähän syömään ja katsoi merelle. Hän lohkaisi lusikalla kaarevan palan ja pani suuhunsa. Miten se voi olla niin hyvää. Uunijuustoa, pehmeää kuin iho” (Antti Hyry)

Agraariperinne näkyy myös taiteessa: Limingassa on Niittäjäpatsas ja Kiimingissä Haravatyttö (molemmat Oskari Jauhiaisen), Nivalassa lypsäjäveistos (Miina Äkkijyrkkä). Myös monet kirjailijat ovat kuvanneet maaseudun elämää, useat sitä ihannoiden, kuten Ilmari Kianto:

”Virittäkööt muut viulunsa kaupunkilaisuuden kunniaksi minä soitan katajaista kannelta maalaisuuden ylistykseksi. Minun isäni ovat kaikki olleet Peräpohjolan karskeja maalaispoikia, vuosisatoja he ovat hilpeästi taistelleet maalaisluonnon kaikkia elementtejä vastaan; sukupolvesta sukupolveen on pyhänä perintönä kulkenut harrastus työhön ja toimintaan Pohjolan vainioilla ja metsissä, suvivesillä ja talven tuiskuissa – kädessä kynä ja kirja, useimmin kirves ja lapio, airo ja purjenuora, suitsi tai suksisauva.”

Suomen nimistö on suuressa määrin peräisin viljelystä. Sellaiset nimet kuin Pykälikkö, Palo, Halme ja Aho juontuvat kaskenpoltosta. Peltoviljelyyn viittaavat mm. monet tutut yhdysnimet (Peltomäki, Ruismäki, Riihiaho), jotka ovat muodostuneet peltoon ja viljelyyn liittyvistä sanoista.

Teksti: 

Martti Asunmaa