Vanha Raahe on yksi parhaiten säilyneitä 1800-luvun puukaupunkeja maassamme. Ruutukaava-alueen pohjoisosa, joka on päätetty säilyttää kaupunkimaiseen pientaloasumiseen edelleen, antaa historiallista syvyyttä tämän päivän teräskaupungille.

Vuosisatojen takaa

Kreivi Pietari Brahe, kenraalikuvernööri, antoi vuonna 1649 perustamiskirjan Salon kaupungille. Tarkoitus oli rakentaa kaupunki Satamakankaalle vanhan satamapaikan äärelle. Satama-alue oli kuitenkin niin madaltunut, että tuleva kaupunki päätettiin siirtää. Uusi, parempi satamapaikka löydettiin pohjoisempaa, nykyisestä Raahen lahdesta. Hankittuaan Salon pitäjän omistukseensa vuonna 1652 Pietari Brahe nimesi kaupungin uudelleen, siitä tuli Brahestad, suomalaisittain Raahe.

Raahen rakentaminen annettiin maanmittari Claes Claessonin suunniteltavaksi. Hänen asemakaavansa seurasi renessanssin säännönmukaisen ruutukaavan ihanteita. Kaikki kadut olivat yhtä leveät: noin 20–21 kyynärää eli 10–11 metriä. Tori oli Rantakadun varrella ja raatihuone torin takana. Kaupungin koilliskulmassa olivat kirkko ja koulutalo.

Ensimmäisestä asemakaavasta toteutui kuusi korttelia eli nykyisten Koulukadun, Kirkkokadun, Saaristokadun ja Rantakadun rajaama alue. Kaupungin myöhemmät laajentamiset ja muutokset ovat kunnioittaneet Claessonin kaavan pyrkimyksiä 1900-luvun alkuun saakka.

Vanhin Raahesta säilynyt kuvat on piirros vuodelta 1659. Piirros osoittaa, että kaupunkia ympäröi nk. tulliaita; tulliportteja oli kaksi: itäinen nykyisten Brahenkadun ja Reiponkadun risteyksen ulkopuolella ja eteläinen Pitkänkadun (nyk. Kauppakatu) päässä suunnilleen nykyisen Koulukadun kohdalla. Kaupungin vilkas satama oli pakkahuoneen, nykyisen museon, rannassa.

Julkisia rakennuksia oli kaksi: komea tornillinen, kaksikerroksinen raatihuone sekä puukirkko, jonka rakentaminen oli aloitettu jo vuonna 1651. Kirkko vuorattiin ulkoa laudalla jo vuosina 1684–1685. Tämä on varhaisimpia maassamme tunnettuja laudoituksia.

Asuinrakennukset oli tehty hirrestä. Ne oli sijoitettu säännönmukaisesti kiinni tontin kadunpuoleiseen rajaan, pitkä sivu ja katon harja kadun suuntaisesti. Tontin rakentamaton osa katua vasten varustettiin korkealla umpinaisella lankkuaidalla ja ajoporteilla. Korttelin sisällä ei tontteja eroteltu aidoin. Talot olivat yleensä yksi- tai kaksihuoneisia, useimmat paritupatyyppiä. Piirroksen taloihin on lähes jokaiseen merkitty 1600-luvun huomattavin uutuus, savupiippu. Raahen talot olivat siis jo tässä vaiheessa uloslämpiäviä. Samaan aikaan oli etenkin Itä-Suomessa yleisesti savupirttikyliä ja -kaupunkeja. Raahe oli perustamisensa aikoihin rakennushistoriallisesti arvioiden varsin moderni kaupunki. Yhtään 1600-luvulta peräisin olevaa rakennusta ei tiettävästi ole säilynyt.

1700-luku

1600-luvun viimeisillä vuosikymmenillä koko maatamme koettelivat suuret katovuodet. Useita kymmeniä, ellei satojakin ihmisiä menehtyi ravinnon puutteeseen Raahen alueella. Kun nälkävuosien kurimuksesta oli päästy, alkoi suuri Pohjan sota eli isoviha. Venäläiset joukot polttivat Raahen lähes kokonaan vuonna 1714. Tulen saaliiksi joutui mm. komea barokkiraatihuone. Koko kaupunki autioitui, ruotsia taitavat raahelaiset lähtivät Tukholmaan tai muualle Ruotsiin. Muut pakenivat joko Pohjois-Suomeen tai metsien piilopirtteihin. Kaupunkiin jääneet asukkaat ja kiinni jääneet pakolaiset saivat tuta sodan kauhun ja mielettömyyden. Vuonna 1721 solmitun rauhan jälkeen aloitettiin kaupungin uudelleen rakentaminen. Talot pystytettiin entisten nurkkapaalujen mukaan, kaupunki nousi entisille sijoilleen. Kirkko korjattiin ja uusi raatihuone rakennettiin poltetun tilalle.

Kaupunki alkoi kasvaa ja vaurastua. Vuonna 1791 Raahe sai vihdoin tapulikaupunkioikeudet ja vapaan purjehdusoikeuden ulkomaille. Tärkeimmät vientitavarat olivat terva ja piki; myös puutavaraa, nahkoja ja voita vietiin. Kauppapurjehduksen lisäksi raahelaiset harjoittivat nk. maakauppaa Sisä-Suomessa, Savossa ja Karjalassa. Tärkein tuontitavara oli suola.

1700-luvun lopussa Raahessa oli asukkaita noin 650. Kaupungin vaurastumista ja elinkeinojen monipuolistumista kuvaa käsityöläisten määrän nopea kasvu. Oli värjäreitä, kulta- ja hopeaseppiä, sorvareita, nahkureita, köydenpunojia, suutareita, tynnyrintekijöitä, puuseppiä, lasinleikkaajia jne. Kasvamassa ja oppimassa oli oppipoikia ja kisällejä.

Raaheen oli perustettu koulu jo vuonna 1653. Koulutalo oli kirkonmäen pohjoisreunalla. Opettajana toimi yleensä seurakunnan kappalainen. Opetus oli ruotsinkielistä aina 1800-luvun alkuun asti, vaikka ruotsinkielinen väestö alkoi kasvaa vasta 1700-luvun lopulta alkaen. Koulu sai uuden kaksikerroksisen talon v. 1758.

Vaurastuminen näkyi myös katukuvassa: taloja laajennettiin ja korotettiinkin. Uudet asuintalot tehtiin tavallisesti kaksikerroksisiksi, korkeaan vinttiin tehtiin päätyihin asuinhuoneet. Ulkoa talot olivat hirsipintaisia, vuoraamattomia. Katteena oli tavallisimmin lauta tai tuohi.

Raahessa on säilynyt hyvin harvoja 1700-luvun rakennuksia:

1700-luvulla alkoi kaupungin rakenteessa näkyä selvästi sosiaalinen jakauma: keskiosiin sekä Rantakadulle raatihuoneen lähelle asettuivat varakkaat porvarit, kauppiaat, laivanvarustajat ja pormestari. Pohjois- ja itäosiin eli Saaristokadun ja Reiponkadun tienoille sekä uusiin eteläisiin kortteleihin, nykyisen Koulukadun eteläpuolelle oli asettunut käsityöläisiä, merimiesten perheitä ja yleensä työväestö ja vähävaraisempi asujaimisto. Kaupungin silhuetissa tämä sosiaalinen jakauma näkyi paitsi talojen myös tonttien koossa. Keskiosassa kaupunkia tontit ja talot olivat suuria, laitaosissa kapeilla ja pienillä tonteilla oli yhden ja kahden huoneen hirsimökkejä.

Vuosisadan lopussa kaupunki ulottui etelässä nykyiselle Laivurinkadulle, pohjoisessa Saaristokadulle ja idässä Tulliportinkadulle eli nykyiselle Reiponkadulle.

Suomen sodan loppuratkaisun takia Suomi irroitettiin vuonna 1809 vuosisataisesta emämaastaan Ruotsista ja liitettiin suuriruhtinaskunnaksi suureen Venäjän maahan.

Raahen palo

Kasvavan kaupungin onnettomuudeksi koitui lokakuun 6. päivän vastaisena yönä v. 1810 syttynyt tulipalo, joka tuhosi kolme neljäsosaa kaupungista eli noin 60 taloa, niiden mukana raatihuoneen arkistoineen. Kirkko, koulutalo, muutamia taloja Rantakadulta ja pieniä asumuksia kirkonmäen pohjoispuolelta säästyi.

Kaupungin uudelleen rakentamista varten laadittiin uusi asemakaava- ja tontitussuunnitelma. Sen laatiminen annettiin komissionmaanmittari Gustaf Odenwallille.

Kaupungin jälleenrakentamista ja uutta suunnitelmaa varten oli porvaristo ja maistraatti sopinut tietyistä periaatteista, kuten:

  • Uusi, suurempi tori avataan Isonkadun ja Kirkkokadun kulmaukseen.
  • Kadut pysytetään edelleen entisen levyisinä; katujen leventäminen paloturvallisuussyistä ei saanut kannatusta.
  • Tonttien rajoille tuli jättää 3 kyynärän eli noin 1,5–2 metrin rakentamaton välikatu eli palosola.
  • Tonttien suurentamisen takia kaupunkia taas laajennettiin.
  • Kaksikerroksisia puurakennuksia ei saanut enää tehdä, kivijalka ei saanut olla liian korkea, kaduille päin tulevien rakennusten tuli olla yhtä korkeat, samoin kuin niiden kivijalkojen.
[Kuva raatihuonesuunnitelmista]
Suunnitelmat Pekkatorille aiottua raatihuonetta varten. Vasemmalla lääninarkkitehti Johan Oldenburgin suunnitelma vuodelta 1851, oikealla intendentinkonttorin arkkitehdin Nils Johan Östermanin suunnitelma vuodelta 1853.

Pekkatorin rakentaminen ja purjelaivakausi

Palon jälkeen kaupunki rakennettiin nopeasti uudelleen. Taloja ostettiin maaseudulta ja joitakin taloja tuotiin jopa Pohjanlahden takaa Ruotsista. Suurin ja näyttävin rakennuskokonaisuus oli luonnollisesti uusi tori – Pekkatori – rakennuksineen. Aukiosommitelmana Pekkatori edeustaa italialaisten renessanssi-ihanteiden mukaista umpikulmaista torityyppiä ja on sen parhaiten säilyneitä esimerkkejä Euroopassa.

Elpyvän merenkulun ansiosta kaupungissa alkoi 1800-luvulla vaurauden ja kasvun aika. Kaupunkia laajennettiin useaan otteeseen. Krimin sodan aikana, toukokuussa 1854, maihin nousseet englantilaiset polttivat mm. kaupungin laivaveistämöitä, tervahovin ja pikipolttimon. Sodan tuhot olivat nykyrahassa mitattuna kolme miljoonaa euroa. Vuosisadan loppupuoli oli Raahen kukoistuksen aikaa. Purjelaivakausi loi Raaheen kauppalaivaston, johon parhaimmillaan kuului 58 alusta. Näistä melkein kaikki oli rakennettu kaupungin omilla telakoilla. Raahe oli vuosina 1867–1875 maamme suurin laivanvarustajakaupunki.

Hiljaiseloa

Purjelaivakausi päättyi 1880-luvulle tultaessa. Höyrylaivat alkoivat hoitaa ulkomaankauppaa. Raahelaiset laivanvarustajat eivät aluksi uskoneet höyrylaivojen voittokulkuun eivätkä investoineet niihin. Raahe muuttui vilkkaasta merenkulkukaupungista takaisin verkkaiseksi maaseutukaupungiksi.

Hiljaiselon aikana perustettiin kuitenkin uusia oppilaitoksia. Johan ja Baltzar Fellmanin testamenttaamin varoin perustettiin Raahen Porvari- ja Kauppakoulu vuonna 1882. Raaheen perustettiin Naisseminaari vuonna 1896.

Yksityinen rautatie Raahesta Lapin asemalle oli suuri voimainponnistus. Rata avattiin vuonna 1899. Radan avulla yritettiin saada takaisin Pohjanmaan radan rakentamisen jälkeen menetettyjä laajoja sisämaan kauppa-alueita.

Raahe eli maanviljelyksen, koulujen, sataman, sahateollisuuden ja alkavan metalliteollisuuden varassa 1900-luvun ensimmäiset vuosikymmenet.

Kasvun aika

Rautaruukin terästehtaan tulo muutti kaupungin elämän kokonaan 1960-luvulta alkaen. Asukasluku alkoi kasvaa nopeasti tehtaan rakentamisen myötä. Nyt tehtaalla on yli 3 000 työpaikkaa, ja kerrannaisvaikutus elinkeinoelämään on suuri.

Vanhalle puukaupungille väestön nopea kasvu loi itse asiassa purkamisuhan. 1960-luvulla laadittu uusi asemakaava lähti voimakkaasta uudisrakentamisesta. Erityismääräyksiä annettiin arvokkaimmille kokonaisuuksille, kuten Pekkatorille, osalle Rantakatua ja kirkon aukiolle. Ajan hengen mukaisesti kaavassa esitettiin pitkiä rakennusmassoja, jotka ulottuivat useille tonteille. Tämä suurten massojen esittäminen hidasti uudisrakentamista. Samoin rakentamispainetta helpotti kaupungin harjoittama aktiivinen kaavoitus- ja tonttipolitiikka uusille alueille. 1960-luvun kaava on kuitenkin jättänyt selvät jälkensä Raahen puukaupunkiin: tiilisiä yksi- ja kaksikerroksisia taloja on erityisesti Kauppakadulla. Lisäksi vanhaa kaupunki ympäröi kerrostalomuuri idässä ja pohjoisessa. 1960-luvun kaava edellytti lähes kaikkien palvelujen siirtämistä uuteen keskustaan, joka on ruutukaava-alueen uudisrakennettava osa Koulukadun eteläpuolella.

Vuonna 1977 päätettiin vanhan Raahen säilyttämisestä. Alueella on noin 150 vanhaa taloa ja 200 talousrakennusta. Säilyttämispäätöksen jälkeen on alueella korjattu satakunta päätakennusta. Ympäristöön sopivia uudisrakennuksia ja laajennuksia on tehty noin 30.

Uusi kaava antaa mahdollisuudet palvelujen säilymiselle vanhassa kaupungissa. Pääosa rakennuksista pyritään säilyttämään korjaus- ja laajennustoimin. Korvaavaa uudisrakentamista sallitaan. Täydentävää uudisrakentamista osoitetaan useille tonteille. Tärkeätä kaikessa rakentamisessa, niin korjaamisessa kuin uudisrakentamisessakin, on vanhan kunnioittaminen ja uuden sopeuttaminen miljöön luontevaksi osaksi.

Vanha Raahe ei ole museoalue, vaan elävä kaupunginosa. Se kertoo kaupungin rakentamisen ja asumisen vaiheista vuosisatojen takaa tähän päivään.